9. luku: TJ229

Jatketaanpa siitä, mihin eilen jäätiin...

AUK II siis lähti käyntiin tuossa nelisen viikkoa sitten (jos nyt laskin oikein). Osa AUK I:n komppaniasta siirtyi muualle koulutukseen, mm. tarkka-ampujiksi ja pst-miehiksi, sekä RUK:kiin ja Lahteen lääk. AUK:kiin. Jäljelle jääneet muut kuin kuskit ja vaunumiehet koottiin Alfa joukkoeeksi, joka jatkoi jääkärilinjan ainoana joukkoeena. Suurin osa joukkoeen kokoonpanosta oli entisiä c-joukkoeen miehiä, eli tukilinjalaisia, kuten meitä taistelupelastajia. Vanhoista jääkärijoukkoeista, Bravosta ja Alfasta, tähän uuteen Alfaan siirtyi ainoastaan kahdeksan miestä. Koska muut komppaniaamme jäänet miehet olivat ajokoulutuksessa, asetettiin kaikki apukouluttajat ohjaamaan meitä koko AUK II:n ajan. Tästä uudesta joukkoeestamme käytiin mm. seuraavanlainen keskustelu apukouluttajien toimesta:

"-Onko tässä meidän koko joukkoe?

-Meidän kultamussukat.

-Näyttävä joukkoe!

-Taistelupari per apukouluttaja!

-Ei vittu, puolet näistä on lämäreitä, voidaan ampua kovilla!"

Alku oli siis lupaava. Uusi tupa vaikutti tuolloin melko lupaavalta (ja aika siedettäväksi se on osoittautunutkin) ja kokonaisuudessaan joukkoe aika kykenevältä. Ensimmäinen viikko oli melko kevyt ja sisälsi paljon oppitunteja, joita seurasi kinkku viikonloppu. Tuolla viikolla tuli myös ensilumi maahan, joka mukavasti jääsi jalkamme sulkeisia tehdessä. Sitä tuli itseasiassa vallan absurdin paljon, nimittäin kokonaiset 15 cm! En sinänsä olisi uskonut, että tänne eteläänkin voi tulla niin paljon lunta niin nopeasti.

Keli oli kuitenkin pääasiassa kaunis, kun vietimme viikonlopun rakkaassa varuskunnassamme. Lauantain harjoittelimme koko päivän viestikaluston käyttöä, mm. Sanlaa ja 141 sekä 241 radioiden käyttöä. Sunnuntain puolella pääsimme ensimmäistä kertaa koko palveluksen aikana nukkumaan YlPalvon mukaisesti 0800 asti aamulla, ja tämä yhdistettynä talviaikaan siirtymiseen teetti sen, että nukuimme kokonaiset 11 tuntia. Heräsimme siis virkeinä ja hyvin nukkuneina kauniiseen, lähes kevättalven laskettelukelejä muistuttavaan auringonpaisteeseen. Söimme maittavan brunssin mukessa, jonka jälkeen teimme koulutuskorttejamme muutamia tunteja. Kun omansa oli saanut valmiiksi, sai lähteä Kuntotalolle urheilemaan, ja näin toimin minäkin. Kävin tekemässä parin kaverini kanssa kahvakuulaharjoituksen, jonka jälkeen kertasin pitkästä aikaa karaten katoja. Rankasta reenistä palauduin saunomalla ja uimalla, ja palatessani kotikasarmille olin rento kuin lämäri veksin päivystäjänä. 

Iltapäivällä meillä alkoi pitkä vapaa-aika, ja tulin silloin itseasiassa tänne sotkuun kirjoittamaan ensimmäistä kertaa sitten jääkäri aikojeni. Ajatella että haaveilin silloin saavani kirjoitettua välistä jääneet 50 päivää kahdessa illassa!

Rauhallisesta viikonlopusta oli lähes ikävä jatkaa raskaaseen viikkoon. Maanantaina saimme tiukan koulutuspaketin aiheesta joukkoeen hyökkäys, ja jo tiistaina pakkasimme tavaramme ja lähdimme leirille testaamaan taitojamme. Voi pojat mikä myllytys siitä tulikaan...

Leiri alkoi ankeissa merkeissä, kun lumi suli osittain pois ja jätti metsän märän loskaiseksi. Jääkäri ei kuitenkaan vettä pelkää, ja varustimme itsemme kumisaappailla, lumipuvun housuilla ja maastopuvun takilla, sekä maalasimme kasvomme naamioväreillä (C- joukkoeen miehet, minä mukaan lukien, ensimmäistä kertaa). Yhdistelmä muistutti toisen maailman rähinän viimeisen kevään ss-miesten maastovarustusta, ja oli omiaan huvittamaan minua leirin raskaampina hetkinä. Toinen varustuksesta kummunnut huvitus oli naamiovärimme. Koska vihreä väri loppui yllättävän nopeasti, ja koska minä satuin tekemään naamiointiin kuuluvat mustat viivat ennen vihreää pohjaväriä, oli osa joukkoeestamme naamaltaan mustia marsalkka Mannerheim.

Leiri sujui hyökkäyksen eri vaiheita sahatessa ja ylil. J:tä kuunnellessa. Tuo pieni mutta karismaattinen kouluttaja muistutti minua kuvasti vanhasta opettajastani (joka toivottavasti lukee tätä ja tajuaa viittauksen), ja onnistui erikoisella ja mukaansa tempaavalla tyylillään pitämään ainakin suurimman osan meistä mukana koulutuksessa. Hänen johdollaan siis raahasimme pitkin metsiä telamiinoja, juoksimme koukkuja ja ajoimme narupaseilla, noilla jääkärin lempi kulkuneuvoilla.

Kun yöt kuluivat koulutuksessa, menivät yöt vartioinnissa. Meille osoitettiin niin paljon erilaisia vartio tehtäviä, että nukuin koko kolmen päivän harjoituksen aikana kolme tuntia, ja sain vielä kuulla jälkeen päin että meillä oli ollut helppoa. Täytyy tosin myöntää, ettei meillä ollut yöllisiä hälytyksiä lainkaan, vaan vihollisemme pioneerikomppaniasta hyökkäsivät lähinnä aamulla ja aamuyöllä.

Yhtenä leirin kohokohdista pidän edelleen yöhyökkäystä paukkupatruunoilla. Olin ryhmänvarajohtajana, ja sain kyseisessä vedossa käsiini valopistoolin ammuksineen. Oli mielestäni kohtuullisen siistiä hiipiä pimeässä metsässä rj:n tähystäessä, ja ampua valopistoolilla tämän karjuessa "Valaise!". Menossa oli mukana ruudin katkua ja testosteronin käryä, vaikkei ryhmämme loppujen lopuksi erityisen hyvin selviytynytkään.

Leiriltä poistuimme jalkapatikalla, jonka aikana joku sankari onnistui pysäyttämään koko joukkoeen vartioon käydääkseen tarpeillaan, ja vieläpä kahden kilometrin päässä kasarmilta! Mitähän lie senkin sankarin päässä liikkunut... (tietäjät tietää)

Leirin jälkeen oli lähes taivaallista viettää pitkä (itseasiassa inttiaikani pisin) loma, joka kesti perjantaista tiistaihin. Levytin oikein olan takaa, vietin laatuaikaa kavereiden ja tyttöystävän kanssa ja nukuin. Loman jälkeen hyppäsinkin sitten jo maanantaina alkaneelle räjäyttäjäkurssille, jota johti kieroa huumoria ja välinpitämättömyyttä harrastava ylil. A. Kurssin aikana laskimme kaikenlaista lähtien ohmeista päättyen kasapanoslaskuihin. Siistin sisätyön lisäksi pääsimme kokemaan haisevana pioneerina olemisen kauhut, kun rakensimme tnt:stä kasapanoksia ja tulenkuvauskenttiä ja räjäyttelimme niitä maastossa. Kyllä siinä kädet välillä tärisivät kun oli nähnyt 1g nallin tehon, ja tiesi pitelevänsä käsissään itsetehtyä, 30 kertaa tehokkaampaa viritelmää. Hengissä ja hienoja kokemuksia takanani kuitenkin kurssista selvisin, ja nyt vain odotan työkokemusta jotta saisin räjäyttäjäkorttini lunastettua.

Viime viikolla, eli räjäyttäjäkurssia seuranneella viikolla, meillä oli AUK marssi. Jännitin sitä ensiksi jonkin verran apukouluttajien kerrottua kalajuttujaan aiheesta, mutta mitä lähemmäs marssi tuli, sitä varmempi olin, että se olisi vain ylipitkä partiotaitokisa. Marssia edeltäneenä päivänä saimme reilusti aikaa valmistautua, ja ajan käytimmekin hyödyksi mm. nukkumalla ja tstliivejämme muokkaamalla. 

Itse marssin kai voi laskea alkaneen siitä, kun meidät herätettiin yllättäen 0330 kers. P:n huutaessa "YLÖS!". Nopean ulos siirtymisen jälkeen meidät siirrettiin tekemään johtamistaidon kirjallinen koe, joka meni osaltani melko hyvin, väsymyksestäni huolimatta. Kokeen jälkeen söimme mukessa aamupalan, josta sitten siirryimme liukuvasti odottelemaan lähtöä tupiimme. Pakkasimme teltat ja muut majoitusromppeet, ja lähdimme sitten kenttävarustus mukanamme kohti huoltokomppanian takapihaa, josta marssin käppäily vaihe alkaisi.

Perillä pystytimme teltat ja söimme lounasta. Koska minun ryhmäni lähti viimeisenä, saimme (tai jouduimme) lepäämään vielä tunnin teltassa... Jonka jälkeen sitten itse marssi alkoi. Mutta nyt sotilaskoti menee jälleen kiinni, ja joudun taakse poistumahan. Siis ensi kertaan, jolloin viimein saan katettua tämän perkuleen 50 päivän jakson, jona en kirjoittanut!

8. luku: TJ230

Voi voi, aika se vaan rullaa eteenpäin, enkä vieläkään ole kuronut umpeen sitä 50 päivän rakoa, joka jäi tuossa AUK I:n lopussa kirjoittamatta. Yritän silti päästä ainakin vähän eteenpäin tänään, kun ei tuo lomilla kirjoittaminen oikein onnistu. Olen siis jälleen kinkussa, ja tälle kirjoittelulle löytyy tarkoituskin ajan tappamisen muodossa. Jatketaanpa siis siitä, mihin viimeksi jäätiin...

Oli siis synkkä ja pimeä yö, ja AUK I:n taisteluammuntaleiriharjoitus. Odotimme vuoroamme yöpuolustusammuntoihin, ja aika ei tuntunut millään kuluvan kylmässä ja märässä metsässä. Värjöttelimme märissä vaatteissamme toisiimme nojaten, jotkut jopa kasoissa nukkuen (näin toimi kuleemma koko Bravo joukkoe, nohevuuspisteet heille siitä) ja koitimme hieman levätä ennen ammuntoja. Olo oli kuin Easy companylla Bastognessa, erona vain, että meillä oli oikeasti lämpimämpää. Välillä pimeän metsän valaisi yksinäinen valoraketti, kun muut ryhmät puolustivat asemiaan. Ennen pitkää aloimme olla oikeasti kunnolla jäässä, ja kysyin oppilasjohtajalta, josko voisimme mennä lääkintämiehen nuotiolle, joka oli ihan odotusalueen laidalla. Ovj kuitenkin totesi tylysti, ettei sen ääreen koko joukkoe mahdu, ja niin jäimme hytisemään puiden alle.

Kului 20 minuuttia, ja etsin samaista miestä uudelleen. Yllätyksekseni löysin hänet edellä mainitun nuotion ääreltä lämmittelemästä, ja niin määräsin ryhmäni paikalle myös. Moraali nousi uskomattomalla tavalla, kun sai kädet ja jalat lämpimäksi ja hanskat kuivaksi, ja sai hetken istua nuotion lämmössä. Lopulta sitten pääsimme itse puolustusammuntaan...

Johdin ryhmäni suoja-asemaan lipastettuamme kuulat. Sieltä lähetin kaksi miestä "vartioon", josta he pian palasivat vihollistietoja mukanaan. Miehet asemaan ja vihut piikille. Ja siellähän niitä jastereita heilui pitkin alavaa maastoa. Ylitettyään tulenavaus tasan avasin valonvahvistimen läpi tähdäten tulen ja karjuin ryhmälleni "Valaise!". Ryhmänvarajohta, oppilas V, ampui valopistoolilla valaisten pimeän taistelukentän. Koko ryhmä avasi tulen kaataen jastereita joka puolelta. Ammuksen hiivuttua toistin käskyni, ja taistelu jatkui ruudin katkuisena eteenpäin...

Lopulta vihollinen perääntyi tehokkaan tulenkäyttömme edessä, ja vetäydyimme takaisin suoja-asemaamme. Loppu puhuttelussa sain maininna joukkoeen parhaasta johtamissuorituksesta, ja sain toisen köllini (siis kahvilipun jälleen, en sentään lomaa...). Olin tästä hieman yllättynyt, sillä tein melkoisesti virheitä mm. valaisemisessa ja vv:n käytössä, mutta pysyin kuuliaisesti hiljaa ja otin palkinnon vastaan.

Rätti väsyneinä, nälkäisinä ja kylmissämme pyoräilimme takaisin leiripaikallemme. Siellä sujahdimme nopeasti telttoihin, ja asetimme pelkän kalsarikipinän. Nukkumisaikaa meidän joukkoeellemme nimittäin osui hieman päälle kaksi tuntia, eikä kukaan jaksanut valvoa, millaista vartiota pidimme. Sain nukuttua sekavan kaksi tuntisen vapaaehtoiseten ryhmänjäsenten valvoessa (iso kiitos vielä oppilas J:lle ja K:lle!), jonka aikana mm. revin makuupussin huppua kaverini päästä höpöttäen samalla: "Hei, tässä lääkintämies! Tarvitko apua? Ota huppu pois!"

Aamulla pakkasimme leirin kokoon uusin voimin, ja suuntasimme heittämään käkrejä (normi suomeksi siis käsikranaatteja). Jotta pääsisin joskus eteenpäin tässä kirjoitus työssä, kerron lyhyesti, että koulutus oli mielenkiintoista, ja pääsimme heittämään oikeat sirpalekäkrit. Vähän siinä käsi tärisi kun sitä käsitteli, mutta valvomassa oli ylik. K, joka varmalla ja vakaalla äänellä ohjeisti ja antoi palautetta, niin että hätäpäivää ei ollut. Naatin nakkelun jälkeen siirryimme vanhoille kunnon ampumaradoille, ja ammuimme pitkästä aikaa kouluammuntoja (suomeksi siis radalla, ei sentään mitään rikollista). Parin kierroksen jälkeen alkoi ampumisen ote jälleen löytyä ja iskemät siirtyä kohti taulun keskustaa, ja tyytyväisenä poljimme takaisin kotiin, takaisin kasarmille.

Perillä huolsimme varusteet, ja väsyneinä paunuimme punkkiimme lepäämään 40 minuuttia kestäneeksi vapaa-ajaksi. Onneksi seuraava viikonloppu oli lomaa, ja pääsin palautumaan leirin valvomisesta.

...

Leirin jälkeen koitti rauhallinen viikko, jonka aikana meistä 40 ylenneettiin oppilas korpraaleiksi. Luku oli siksi niin jäätävän iso, että viimeisellä RUKkiin lähtijällämme oli niin huonot pisteet, mutta se on kokonaan toinen tarina, ja sen on ehkä parempi jäädä meidän kasarmimme seinien sisälle. Henkilökohtaiset pisteeni AUK I:n osalta olivat kuitenkin aika hyvät, kuuluin parhaan 25. joukkoon n. 150 miehen yksikössämme. RUKkiin lähtijät siis valittiin myös tällä viikolla, ja sinne lähtikin muutamia tuttujani, mm. letkeä oppilas L. ja pitkän huiskea kaverini oppilas K.

Viikon kohokohta oli ehdottomasti ylennyksiä seurannut helikopterikoulutus. Yksikössämme on tavattu luvata sellainen koulutettaville, mutta mm. vessojen seinillä (jotka ovat erittäin luotettava tiedonlähde!) lukee, että hekot ovat tornari, kunnes istut kyydissä. Tuona kauniina torstaina tornari kuitenkin muuttui todellisuudeksi, ja pääsimme puuduttavan varo-oppitunnin jälkeen oikeasti NH90 kuljetushekojen kyytiin. Kaikki olivat lähes lapsekkaalla tavalla innoissaan, ja voimakkaat koneet todistivat mahtinsa laskeutuessaan ja lähes kaataessaan lähellä odottaneen ryhmäni. Se ilmanvastus täytyy kokea, ennenkuin tajuaa, kuinka paljon hiekkaa ja kiviä lapojen aiheuttama tuuli lennättää. Juostuamme sisään ja köytettyämme itsemme ja varusteemme kiinni, pääsimme lyhyelle lennolle yli synkän Satakunnana metsien. Kaikkien ryhmiemme käytyä kierroksensa marssimme polleina takaisin yksikköön, olimmehan sentään olleet selättämässä näinkin kallista ja eeppistä tornaria.

Huhuh, kohta olen viimein suorittanut tämäkin via dolorosan ja kirjannut kaiken AUK I:n lopusta tähän päivään, mutta vielä on vähän jäljellä. Nyt kuitenkin lopetan ja suuntaan kohti kasarmia, ja ensikerralla jatkan mm. lumisesta gineksestämme, jona aloitin tämän nykyisen kirjoitus rumbani, ja AUK II:n taisteluleiristä, jota johti maanmainio ylil. J... Mutta siitä siis ensikerralla!

Ainiin... lääkintämieskurssimme jääk. H. (iso-Hoo, kaverit kyllä tietää kenestä on kyse) on nykyään VMTK:n sihteeri. Mainio pesti mainiolle miehelle!

7. luku: TJ 241

Taas on viikko vierähtänyt kun jaksoin blogini avata, mutta tarina jatkuu siitä mihin viimeksi jäätiin...

Oli siis AUK I viimeinen leiri, meille taistelupelastajille toinen. C-joukkoeemme oli jaettu kolmeen ryhmään, ja minä osuin sen ryhmänjohtajaksi. Oli kevyet paineet porukan kasassa pitämisestä ja johtamisesta jo lomilla palatessa, ja sykkeeni tiheni entisestään kun päästiin metsään. Onneksi meidän ryhmään oli osunut hyvää sakkia, ja meillä oli hyvä yhteishenki nähden siihen, että oltiin ainakin kolmelta eri e-kurssilta.

Leirin ensimmäisenä päivänä joukkoeemme pyöräili hyökkäysampumaradalle, ja aloitti käytännössä kylmiltään ampumaan ryhmänhyökkäystä kovilla. Emme olleet näes e-kurssiemme takia harjoitelleet lainkaan sitä, emmekä taistelemista ylipäänsä sitten p-kauden. Kaiken lisäksi metsä oli märkänä edellisten päivien sateesta, ja kangas oikein kutsui syliinsä ryömimään ja syöksymään. Olosuhteet olivat siis puolellamme. Onneksi kouluttajat (ainakin melkein kaikki, tietäjät tietävät tämän poikkeuksen) tiesivät taustamme, ja suhtautuivat opettavaisesti ja huumorilla kokemattomuuteemme.

Johdin siis ryhmäni läpi kahden hyökkäysradan, ja sain jopa kehuja viimeisenä suoritetulta. Kouluttaja piti itseasiassa otteestani siihen maalliin, että sain vallan köllin (kahvilipun, en sitä lomaa :P) suorituksestani, vaikka hän ei pitänytkään meidän yleisestä suoriutumiestamme oikeastaan lainkaan. "Älkää nyt käsittäkö väärin kaiken tämän negatiivisen palautteen jälkeen, enhän minä teitä paskoina ihmisinä pidä. Paskoina sotilaina minä sen sijaan teitä pidän." Kovaa palautetta tosin pehmensi sekä meidän että edellä mainitun kouluttajan kevyt repeäminen asialle, ja tiesimmehän me, ettemme olleet aivan samalla tasolla kuin jääkärilinjan käyneet.

Illalla suoritimme kasarmilla välillä käyden yösuunnistuksen. Sain parikseni vanhan toverini V:n, joka oli Tapaninmalja veteraani ja näin siis kova suunnistaja ja juoksija. Juoksinkin sitten kipeällä jalallani perässä klenkaten koko suunnistuksen, kun V hoiti suunnistamisen ja vanhemman tst-parin hommat. Saatiin aikaiseksi ihan hyvä aikakin, vaikkei kuitenkaan aivan komppanian parasta. Minun ja jalkani vika, uskoisin...

Yöksi sitten pyöräilimme takaisin leiripaikalemme, ja pistimme teltat pystyyn pimeässä haparoiden. Yö kului joten kuten täyteen ahdetussa ryhmäteltassa nukkuen.

Seuraavana päivänä joukkoeemme suunnisti pyöräillen puolustusammuntoja tekemään. Päivän ensimmäinen veto ei mennyt minun puoleltani johtajana erityisen hyvin, sen myönnän nyt ja toivon etten koskaan unohda sitä faktaa. Yritin parhaani mukaan ryhmittää ryhmäni valmiisiin juoksuhautoihin, mutta väsynyt pääni ei oikein onnistunut tehtävässään. Onneksi ryhmä oli hengessä mukana ja auttoi, ja veti sen ammunankin kunnialla läpi huolimatta minun kämmäilystäni. Itse taistelu siis meni ihan hyvin meiltä kaikilta.

Ensimmäisen puolustusvedon jälkeen kävimme pst- (panssarintorjunta, niille kenelle lyhenne ei ollut tuttu) asioita läpi, ja ammuimme kaikki KES harakit ja kaksi onnekasta ampui myös APILAksen harakit. Joukkoeen tarkoin ampuja, oppilas P, pääsi myös ampumaan kovan KESsin. Olihan se melkoinen paukku, ei ihan niin vaisu kuin olisin kaiken mollaamisen jälkeen odottanut. Omien havaintojeni perusteella sillä kaataa sen puhutun mopoautonkin, uskokaa tai älkää.

Päivän päätteeksi pääsimme jonottamaan yöpuolustusta varten. Alkupuhuttelun jälkeen jonotimme kolme tuntia pimäessä, kylmässä ja märässä metsässä. Siitä ja leirin viimeisestä päivästä, sekä mitä sen jälkeen on seurannut, ensi kerralla. Nyt kiirehdin matkaan, että ehdin illaksi kasarmille.

6. luku: TJ 250

On yli 50 päivää siitä kun kirjoitin viimeksi... Kerrattuani viime kirjoitelmiani, huomasin että kirjoitin viimeksi jääkärinä. Kuluneena 50 päivänä olen saanut siis kaksi ylennystä- olen nyt oppilas korpraali. Välissä on ollut myös kaksi leiriä, lääkintämies- ja taistelupelastajakurssit sekä paljon, paljon muuta. Taidanpa joutua jakaa näiden 50 päivän muistelmat kahteen osaan, sillä yhdessä illassa en luultavasti niiden läpi halkomisesta selviä. Mutta aloitetaas nyt aiheesta, tai muuten en tänä iltana saa mitään sisällöllistä "paperille".

Aloittakaamme siitä, mihin viimeksi jäätiin. Heti pikamarssin jälkeisellä viikolla alkoi oppilaskautemme ja AUK I. Koska erikoistuin lääkintään, vietin ensimmäiset neljä (vai oliko se viisi...) viikkoa huoltokomppaniassa lääkintämiesten erikoiskoulutuksessa.

Koulutus oli oppitunteja ja rasteja, eikä sisältänyt juuri minkäänlaista sykkimistä tai urheilua. Samalla kun jääkärilinja ryynäsi (lue: tetsasi, taisteli, ryömi metsässä) kolme viikkoa putkeen, minä kannoin romaania ( Terry Pratchettiä, luin niitä varmaan lähemmäs 10) reisitaskussani jotten olisi tylsistynyt pitkillä tauoilla, joita oppituntien ja rastien välillä oli. Meillä oli jopa yli tunnin mittainen ruokatauko!

Sinänsä oli mukava kerrata edellisien opiskeluvuosien asioita oppitunneilla, ja tulihan niillä välillä jotain uuttakin sotilaslääketieteen muodossa, mutta pääasiassa tylsistyin muiden ensihoitajien muassa pitkinä, löysinä päivinä huoltokomppaniassa ja Hornin hallilla. Kaikki huipentui lääkintämiesleirillä, jolla jouduimme kokemaan kalsarikipinän ja ehp-telttavartion (lue: nuotiolla istumisen) kauhut. Kurssin päätteksi suoritimme vielä lääkintämiesten käytännön kokeen, jonka aikana mm. jonotimme yli 2 tuntia eräällä tupakka kopilla rastille pääsyä. Kaiken kaikkiaan kurssi tarjosi tilaisuuden kerrata vanhaa, tutustua uusiin ihmisiin ja kuunnella ylil. N:n hauskoja juttuja ja laadukasta huulen heittoa.

Meno muuttui radikaalisti AUK I toiseksi viimeisellä viikolla. Siirryimme ksh. L:n taistelupelastajakurssille, ja pääsimme viimein tekemään sitä, minkätakia tänne olimme tulleetkin. Viikon ajan kuuntelimme mielenkiintoisia oppitunteja, harjoittelimme mm. kiristyssiteiden käyttöä ja evakuoimme. Ja evakuoimme, ja evakuoimme. Sääli kyllä, tuo kaikki todella kesti vain viikon, ja uudemman kerran pääsen nauttimaan opettajani opettajan (tietäjät tietää) opeista vasta keväällä kv-kaudella.

Taistelupelastajakurssin jälkeen alkoi leiriviikko. Pääsimme C-joukkoeen kanssa leireilemään ihan jääkärityyliin, vaikka joukkoeesta 90 % ei ollut lainkaan perillä jääkärilinjan asioista, johtuen 4 viikkoa kestäneestä erikoiskoulutuksestamme. Olimme tväl-,muonitus- ja lääkintämiehiä, ja aivan pihalla mm. ryhmänhyökkäyksestä ja puolustuksesta. Leirin koettelemuksista ja kommeluksista kuitenkin ensikerralla, koska sotilaskoti menee pian kiinni, ja minun on mentävä jatkamaan kinkkusunnuntaitani takaisin yksikköön. Nappitaulun kautta, mars!

3. luku: TJ 334

Pääsinpä vihdoin pitkästä aikaa koneen äärelle ja kirjoitushommiin. Kaikenlaista on ehtinyt tapahtua sitten viime luvun. On ollut sulkeisia, ammuntoja, taistelukoulutusta, liikunta- ja urheilukoulutusta ja paljon muuta. Kokelaat ovat saapuneet yksikköön pitämään jöötä, ja vuosilomalla olleet skapparit ovat palanneet töidensä ääreen.

Mistähän tässä kertoisi tarkemmin... Aikaa ei taaskaan ole paljoa, istun Helsingissä Stockmannin Roberts Coffeen asiakaskoneella, ja täälläkin netin käyttö on rajattu 15 minuuttiin per asiakas. Onneksi tunkua ei ole, ja saatan saada mahdollisuuden kirjoitella hieman pitempään (edit: palasin tänne vielä myöhemmin iltapäivällä, ja mukava myyjätär tarjosi ilmaisen netin ja virvokkeita kuumuudessa kuivuneelle varusmiehelle. Pointsit siitä tälle paikalle).

Kerrompa vaikka kokelaistamme. Verrattuna alikkeihin, jotka jo tottuneella otteella mollaavat meitä ja pitävät meidät kurissa ja nuhteessa, kokelaiden rento johtamisote tuli yllätyksenä. Ainakin meidän joukkoeen kokelas N. antaa rakentavaa, alleviivaan, rakentavaa palautetta. Sen lisäksi joukkoeemme saa ajoittain jopa kehuja. Kehuja?! Meitä on tähän mennessä haukuttu aina, kun emme ole suoriutuneet jostakin yli odotusten. Ehkä tuo kummallinen tapa johtaa on suunniteltua, tai sitten RUKin käyneet kokelaamme ovat vain kyllästyneet järjestelmän ainaiseen kireyteen.

Me ammuttiin viime viikolla ATT:n (ampumataitotestin) harjoitukset. Kääntyviin tauluihin ammuttaessa en ole menestynyt erityisen mainittavasti aikaisemmin, mutta tällä kertaa osuin 11/12 laukauksesta, ja tienasin kuntsarin! Uusimme myös toisen kääntyvientaulujen ammunnan, rk seiskan. Sain siitäkin kiitettävän pistein 17/18. En tiedä, mitä tein toisin sinä päivänä, mutta sen päiväiset ammunnat menivät kummallisen hyvin, huomattavasti tavallista paremmin. Houkan tuuria, ehkä. Toivotaan että sitä riittää myös ensi viikolla ammuttavaan varsinaiseen ATT:hen asti.

Tiistaina meillä oli komppanian toinen (ja minun ensimmäinen johtuen ammunta uusinnoista) harjoitusmarssi. Matka oli melko lyhyt, vain rapiat kymmenen kilometriä, mutta täydessä taisteluvarustuksessa ja yli kahdenkymmenen asteen helteessä sekin matka tuntui pitkältä. Matkan varrella saimme suoraa palautetta taistelijoiden välisistä turvaväleistä joukkoeen johtajaltamme luutnatti K:lta. Mies ajeli pieniä hiekkateitä perässämme maasturilla ja huuteli tuimana ikkunasta ohjeita meille.

Kun sitten yhden alokkaan kenttäpullon  korkki katosi, siitä vasta mies riemastuikin. Jos space mariinien bolt pistolien noutoreissut (tietäjät tietää) kummastuttavat ja huvittavat, niin kuvitelkaapa joukkoeellinen (meidän tapauksessamme 33 miestä) suomalaisia valiosotilaita etsimässä kadonnutta pullonkorkkia! Puolituntia me ryynättiin taukopaikan metsänpohjaa, kunnes luovutimme ja palasimme kasarmille. Sieltä, edellä mainitun alokkaan kaapista, se korkki sitten löytyikin...

Komppania lähtee maanantaina viikon mittaiselle leirille. Oikeastaan se on kaksi harjoitusta peräjälkeen, käsittääkseni komppanian oma morttileiri ja pataljoonan yhteinen yhdistettynä. Vaikka olenkin ollut partiolainen ja eränkävijä koko pienen ikäni, lähtö jännittää minua hieman, sillä ruoan ja unen saanti ei ole taattua intin metsäkeikoilla. Partiossa ja omilla reissuillani olen yleensä levännyt ja syönyt ainakin melkein riittävästi, joten nyt työnnetään sitten rajoja uusiin ulottuvuuksiin.

Elämään intin vihreissä on jo tottunut. On hassua huomata, että kun aikataulut pettävät ja tunnelma kiristyy, on tyydyttävää löytää itsensä muodossa marssimasta kohti mukea. Jotenkin kai tieto siitä, että vaikka koko päivä ennen ruokailua olisi mennyt sekaisin, niin seuraavat 5 minuuttia saa viettää lämpimän ruoan äärellä. Ehkä se luo turvallisuuden tunnetta, rutiinit, aikataulut ja muut sellaiset. Jotenkin jollain kummalla tavalla kuitenkin viihdyn kasarmilla. Faktahan on, että olen asunut armeijassa kauemmin kuin uudessa kämpässäni!

Nyt kiirehdän kohti bussia ja lähtöä takaisin kotiin- tai siis yksikköön- koska kahvila sulkee kohta. Taakse poistun!

2. luku: TJ 350

Jälleen on aika rientänyt ja sotkuun päästy. Huhut kertovat että tämä armopala johtuisi joko siitä, että komppaniassa on päällikön poika joka marmatti isälleen, tai sitten jonkun äiti soitti päällikölle joka määräsi meidät sotkuun. Oikeastihan olisimme päässeet tänne vasta ensi viikolla.

Kuluneena viikkona on ammuttu rynkyllä, heitetty harjoitusnaatteja ja sykitty luutnantin sulkeisissa. Sairastuin kaksi päivää sitten inttiflunssaan, jota sairastaa par'aikaa noin 80% koko komppaniasta. Kaikki köhivät ja niiskuttelevat yhtenään, ja osa on jo etsiytynyt veksiinkin asti.

Viime käynnillä sotkusta tarttui mukaan karkin lisäksi pari ilmaista kirjaa (jotka kirjasto oli heittänyt pois) joita olen jonkin verran hitaalla tahdilla lukenut. Mahtava Morris ja sivistyneet siimahännät, jonka aikoinaan kirjoitti Terry Pratchett, on tullut luettua penskanakin kerran, mutta sillloin en tajunut vielä kirjailijavelhon hauskoja sanankäänteitä ja vitsejä. Romsku onkin ollut mukava pako välillä väsyttävästäkin kasarmitodellisuudesta.

Meillä on melkein joka ilta palveleustaukoa, eli aikaa jolloin ei ole suoranaisesti palvelusta (aka ohjelmaa), mutta ei myöskään oikeasti vapaata. Touhu on vähän outoa, kun miehet vain istuvat tuvassa lukien ja jutellen, mutta eivät kuitenkaan saa käydä lenkillä tai sotkussa. Puhelinta ja tietokoneita (ketkä sellaiset tullessaan toivat, omani tuon lomilta mukaan) saa onneksi palvelustauoilla käyttää, muuten tuvan tylsyyteen sekä hien ja pierun hajuun saattaisi jopa kuolla.

Aamukasa ( http://bloodpressure.fi/aamukasa/II-12-362 ) vaikuttaa lähes ylitse pääsemättömältä, mutta toisaalta kunnon militäärisekopää jopa viihtyy ajoittain tässä laitoksessa. Hajoamaan en ole vielä alkanut, mutta lomille, jotka ovat edessä ensi viikolla, kaipaan jo kovasti. Koska asun niin perhanan kaukana täältä, pääsen kotiin lentäen, ja olen kotona jo perjantai iltana! Vähän aikaa sitten luulin kulkevani junalla, ja se olisi tarkoittanut, että olisin perillä vasta lauantai aamuna.

Nyt kiireellä päivystäjänpöydän kautta tupaan, ettei tule esapekkaa, perillä pitäisi olla kahdeksalta. Taakse poistun!

1. luku: TJ 357

Ei helevetti, täytyy toteaman. Kiirettä pitää, ja siksi tämänkertainen blogikirjoitus jääkin lyhyeksi ja ytimekkääksi.

Ensimmäiset päivät ovat kuluneet nopeasti ja ruutiineja opetellessa. Oli mukava huomata, että tuvassa ja komppaniassa noin yleensä on aika samanhenkistä sakkia, ja juttu meidän kesken luistaakin jo sulavasti. Muutamaa keulivaa yksilöä lukuunottamatta aika hiljaisen varmasti ja käskyt toteuttaen on meidän yksikkö mennyt, ja itse olen ainakin osani hoitanu parhaani mukaan. Kertaakaan eivät vielä ole alikit tai muut kouluttajat mulle joutuneet pukeutumisesta tai käyttäytymisestä huomauttamaan, ja uskokaa tai älkää, osaan ylipäänsä olla palveluksessa hiljaa ja asiallisesti.


Nyt ekalla viikolla ollaan lähinnä haettu varusteita, opeteltu kaiken perusteita ja käyttäytymistä sekä parina iltapäivänä laiskoteltu tuvissa. Kovin yllättäen me ei olla opeteltu juurikaan siivoamista ja esim. punka/ pinkan tekoa, ainakaan kovalla tahdilla tai prioriteetteina.

Seuraavat kolme viikkoa on kiinni, ja en edes muista koska ensimmäiset iltavapaat ovat. Toisin sanoen kaikki elektroniikan käyttö on kielletty, paitsi nyt omaisten päivän sotkussa (jonne olen siis ensimmäistä kertaa etsiytynyt). Tässä siis syy miksen ole mm. eräälle Sodankylän jääkärille ilmoittautunut puhelimitse.

Meidän tupa on mukava, ja ehkä joukkoeen paras. Meillä ei ole päsmäröiviä tai yli-innokkaita, eikä pöljiä tai huumorintajuttomia alokkaita, toisin kuin kaikilla muilla tuvilla. Tällä hetkellä joukkoeemme, F-joukkoe, on komppanian parhaaksi arvioitu.

Nyt lopetan, koska pitää kiirehtiä soittamaan eräälle neitokaiselle, joka toivottavasti odottaa soittoani. Seuraavan kerran koneen ja blogin äärelle pääsen valitettavasti vasta parin viikon päästä. Nyt mustat nahkavarsikengät jalkaan ja kenttälakki päähän ja menoksi.

Prologi, osa 3: 10 päivää palvelukseen

Hjaa, nyt alkaa jo pikku hiljaa kuumotella lähtö. Ehkä asiaan vaikuttaa se, että lasken väheneviä lomapäiviäni päivittäin, ehkä se että alan vasta vähitellen tajuamaan, kuinka nopeasti lähtö onkaan edessä.

Sain tänään uuden kämppäni avaimet ja solmin sähkösopimuksen, ja huomenna olisi muuttourakka edessä. Sähköt harmiksi saan vasta maanantaina, sillä niiden asennuttaminen olisi maksanut satasen nyt viikonloppuna. Päätinkin sitten järjestää tuparit vasta ensi viikon puolella.

Ensi viikolla on viimeiset karatereenit ennen inttiä. Luin kuitenkin Aamukamman Säkylä 12/II langasta, että sinne olisi tulossa paljon muitakin kamppailulajien harrastajia. Valitettavasti vaikutti myöskin siltä, että suurin osa näistä taistelijoista harrastaisi jotain enemmän tai vähemmän ottelemiseen painottuvaa. Valitettavaa tämä on siksi, että meidän tyylisuunnassamme ottelutekniikkaa ei opetella kovin paljon alemmilla vyöasteilla, enkä siis itse omaa ottelemisesta juurikaan kokemusta. Toivattavasti tämä nyt korjaantuu intissä, kun iltaisin ilmeisesti olisi mahdollista reenata näiden vapaaottelijoiden opastuksella/kanssa. Täytyy myös toivoa, että ehdin harjoittelemaan tekniikoita myös yksin tai kaksin jonkun toisen karatekan kanssa, niin eivät pääse kovin unohtumaan tulevan vuoden aikana...

Ennen lähtöä pitäisi jaksaa vielä palauttaa ihmisiltä lainaamiani ja kämpilleni unohtuneita tavaroita. Leffoja ja pelejä on iso kasa, jonka lisäksi löytyy mm. pleikkari kakkonen. Tukkakin on vielä leikkauttamatta, ja vähintään kymmenen muuta asiaa hoitamatta.

Enää siis 10 aamua ennen palvelukseenastumista. Se on alle kaksi viikkoa... ja joudun vielä lähtemään sunnuntai iltana että ehdin seuraavaks aamuksi Kokemäen asemalle ja bussin kyytiin. Saapa nähdä mitä junassa nukkumisesta tulee, en oikein koskaan ole tottunut siihen... Paikat siinä vähintään aina menevät jumiin. Mutta moinen on onneksi huolenaiheena vasta kymmenen päivän kuluttua, nyt jatkan lomasta nauttimista ja omassa sängyssä lököttelystä.

Prologi, osa 2: 20 päivää palvelukseen

Noniin, kun nyt on päästy yli tuosta edellisen julkaisun paatoksesta, jota joku saattaisi jopa haukkua raskasmieliseksi, niin siirrytäänpä kevyempään otteeseen. Vaikka en aiokaan kirjoittaa ihan niin hövelisti kuin Soinin Timppa plokiaan (implikoikaa että olen edes lukenut sitä), aion silti ottaa huomattavasti prologissa nähtyä kevyemmän tyylin käyttöön jatkossa. Eihän elämä inttiin pääty. Välttämättä.

Kirjoitusvihreistä, munasaannoksista ja äidinkieltämme myötäilemättömästä tekstistä saa valittaa, mutta tyylini muuttumisesta kommenttien myötä voitte unohtaa. Kirjoitan tätä blogia pitkälti omaksi huvikseni, ja tyyli tulee siis olemaan sen mukaista. Ulkoasusta sen verran, että se tulee muuttumaan kunhan saan napattua intissä jonkun kansikuvaksi sopivan fotograafin.Mutta asjaan nyt, ennen kuin eksyn kunnolla sivupoluille.

Sain viimein hankittua itselleni kämpän lomia varten. Muutan kuun lopussa, ja pistin jo Kelan ja sossun paperit vetämään (kyllä, minusta tulee yhteiskunnan loinen, mutta vain vuodeksi). Sain postistassa loputkin armeijan paperit, muun muassa alokastiedotteen. Pian pitäisi hankkiutua tukasta eroon, ja ajattelin ennen siiliksi leikkaamista kokeilla ainakin parin päivän ajan irokeesia. Sellaisen lyhyen hävittäjälentäjä mallisen aion leikkauttaa, kunhan vain jaksan ottaa mokoman asiaksi.

Nyt loman alettua olen reenannut entistä vähemmän. Viikottaiset reenit vähenivät viidestä kahteen, ja salilla en ole käynyt pitkään aikaan. Alankin jo pelätä kuntoni puolesta, ja olenkin pohtinut, saankohan enää palveluksen alussa rikottua coopperin testissä kolmen tuhannen metrin rajaa. Ja mitenkähä tulee olemaa punnerrusten ja vatsalihasten laita? Tämäkin hätäily ratkeasi simppelisti lisäämällä harjoituksia, mutta arvatkaahan vain jaksanko rehkiä hirveästi lomalla...

Palvelukseen astumiseeni on aikaa enää 20 hassua päivää. Eilen tajusin, että se ei oikeasti ole kauhean paljon, alle kolme viikkoa. Toisaalta päättyypä vihdoin tämä odottaminen ja kevyt jännittäminen, ja päästään asiaan ja hoitamaan tämä alta.

Prologi, osa 1: 50 aamua palvelukseen

Kuten otsikko yllä tilittää, on palvelukseen astumiseeni jäljellä enää 50 aamua. Enää 50 aamua aikaa herätä koska haluan (minulla on paljon vapaata koulusta), syödä koska haluan ja mitä haluan ja ylipäänsä tehdä mitä haluan. 50 aamua pukeutua kuinka haluan, pitää tukkaani kuinka haluan ja käyttäytyä kuinka haluan.

Toisaalta taas enää 50 aamua, kunnes viimein aloitan koulutukseni Kansainvälisissä valmiusjoukoissa Porin prikaatissa. 50 aamua kunnes aloitan polkuni kohti mahdollista ammattia rauhanturvaajana. Joku saattaisi tietysti laskea polkuni alkaneen jo kolme vuotta sitten, kun sain ensimmäisen kerran ajatuksen sotilasurasta päähäni. Tai siitä hetkestä, kun täytin hakulomakkeita, tai siitä hetkestä, kun astuin bussista Porin prikaatin parkkipaikalle aloittamaan pääsykokeet. Tai siitä hetkestä, kun vastasin puhelimeen ja sain kuulla olevani  valittu valmiusjoukkojen koulutukseen heinäkuussa 2012.

Tavallaan siis sekä odotan että en odota edessä olevaa astumistani armeijan harmaisiin. Tai oliivinvihreään, pitäisi kai asia ilmaista tätä nykyä, kun sarkavaatteista ja harmaista vormuista ylipäänsä on luovuttu lähes kokonaan (sääli kyllä). Ennen inttiä pitäisi vielä ehtiä etsiä asunto, muuttaa omat sekä vanhempien tavarat ja nautti lyhyeksi jäävästä kesälomastakin. Pitäisi ehtiä hyvästellä kaverit, leikkauttaa tukka ja hankkia muutamia tykötarpeita inttiä varten (näistä lisää myöhemmin). En meinaa saada edes sisäistettyä, kuinka lähellä tuleva rupeama Valtion hajottamossa onkaan. Onneksi tosin on vielä 50 aamua aikaa tehdä sekin.