11. luku: TJ221

Jälleen viikko vierähtänyt, tovi pitkä taittunut. Otin jälleen asiakseni palata koneen äärelle ja kirjoittaa viime viikosta sekä tähän mennessä hienoimmasta leiristämme harjoituksestamme.

Harjoitukseen lähdettiin tiistai aamuna melkoisen häslingin saattelemina. Onnistuimme myöhästymään aikataulusta tunnilla, ja vikaa löytyi niin oppilasjohtajista kuin meistä "miehistöstäkin". Matkaan kuitenkin käänteiden kautta päästiin, ja aloitimme pyörämarssin kohti e-ampuma-aluetta.

E-alue sijaitsi yllättävän kaukana kasarmeilta, ja matkan varrella ohitimme yllätyksekseni mm. runsaasti maatiloja sekä lentokentän. Lentokentän keskellä takapajuisinta maaseutua?! Kyseessä tosin oli ilmeisesti jokin amatöörikerhon kenttä, päätelleen halvasta ulkoasusta ja villistä nimestä: "Tuulikki Vampula".

Pyöräiltyämme hyvän aikaa ja saatuamme vielä runtua marssijärjestyksestämme pääsimme viimein perille. Heitettyämme pyörät varmaan ilmasuojaan (kuten kaikki alfasta varmaan asian muistavat) aloitimme alkupuhuttelun kautta ryhmäammunat kovilla. Vetoja kertyi joka ryhmälle kolme, ja jokaiseen vetoon kukin taistelija sai kaksi lippaallista ammuksia, huolimatta siitä, paljonko oli käyttänyt edellisessä vedossa. Tästä mahtavasta järjestelystä johtuen ammuin viimeisessä vedossamme hieman alle 120 patruunaa, joka on intin mittapuulla uskomattoman paljon.

Hyökkäykset sujuivat mainiosti, ja sääkin suosi meitä. Oli nimittäin Satakuntalaisittain auringonapaistetta: ei satanut, vaikka harmaata olikin. Kummaa kyllä tämä luonnonvastainen ihme kesti koko leirin ajan, sillä ainoastaan viimeisenä leiri yönä meidän nukkuessamme onnistui hieman ripsimään. Säälittävää, Satakunta, säälittävää.

Ammuntojen jälkeen poljimme takaisin kasarmille ja vedimme yllemme smurffit. Suoritimme AUK II:n yösuunnistuksen, jota varten ylil. S. oli tehnyt ihan uuden randankin. Joku oli viime kerralla mennyt valittamaan, että suunnistuksessa mennään aina sama rata läpi, niin se on vallan naurettavan helppo. Yliluutnantti oli sitten pohtinut että mikäs siinä, tehdään pojille uusi ja vähän haastavempi rata, eivätpähän valita enää.

Radan suorittamiseen meni minulta ja tst-pariltani S:ltä kokonaiset kolme tuntia, emmekä edes olleet hitain ryhmä. Syynä pällistyttävään aikaan oli pääasiassa se, että väsyneet sopparimme olivat merkinneet rastit aina keskelle teitä ja tieuria, missä ne eivät tietenkään olleet, vaan niitä piti sitten haravoida tien molemmilta puolilta metsästä. Ylil. S:kin myönsi, että huonoiten asetettu rasti sijaitsi kilometrin päässä oikeasta paikastaan, ja kyseinen perkele jäikin minulta ja kaveriltani löytämättä.

Väsyneinä rämpimisestä ja juoksemisesta poljimme jälleen takaisin metsään, mutta leiripaikallamme odotti yllätys: kahden muun komppanian tukikohdat. Jostain syystä meille varatulla alueella oli leiriytyneenä sekä pstk että krhk, ja me jouduimme pienen selvittelyn jälkeen pystyttämään telttamme muualle. Onneksi ne saatiin melko nopeasti pystyyn, ja pääsimme viimein nukkumaan.

Neljän tunnin yöunien jälkeen nousimme ylös, laitoimme itsemme taisteluvalmiiksi ja siirryimme aamupalan jälkeen a-alueelle suorittamaan joukkoeen hyökkäysammuntoja. Kohdalleni osui jälleen ryhmänjohtajan rooli, jonka otin vastaan odotuksia täynnä.

Päästyämme alueelle harjoittelimme kolmen tunnin ajan tulevaa main eventtiämme -joukkoeen hyökkäystä kovin ammustarvikkein- ja harjoituksen edetessä odotukseni vain kasvoivat. Törmäsin kesken harjoituksen vanhoihin tuttuihini, jotka olivat nyt tulenjohtajina sekä heitinmiehinä tukemassa hyökkäystämme. Harjoiteltuamme tulevat kuviot läpi söimme pikaisen pakkilounaan, jonka jälkeen rytinä ja ryske viimein alkoi...

Aluksi saimme eteemme laatikollisen kuulaa sekä muita tarvikkeita, jotka piti parissa minuutissa lipastaa tai ottaa kantoon. Saimme kukin mies 8 lippaallista ammuksia, 2 savuheitettä sekä aktiivikuulosuojaimet rj:lle sekä rvj:lle. Täytettyämme lippaamme laitoimme loput ammuslaatikot dumppeihimme ja ryhmityimme hyökkäykseen.

Lähdimme joukkoeenjohtajan käskynannon jälkeen liikkeelle salvassa, meidän ryhmämme kärjessä. Ryhmäni mukaan tuli kokelas H, joka toimi joukkoeemme varajohtajana. Hetken aikaa metsässä käveltyämme ponnahtivat edessämme pystyyn ensimmäiset viholliset, pahan ilkiset jaster-maalilaitteet. Heitimme munat turpeeseen ja avasimme tulen aseet laulaen. Karjuin tilannetietomme lähiradioni headsettiin ryhmäni tulittaessa ympärilläni, ja sain pian käskyn sitoa vihollista muiden ryhmien kiertäessä näiden sivustaan. Huusin jojon käskyn eteenpäin ryhmälleni, ja otimme mukavemmat ampuma-asennot itsellemme: tässä saattaisi kestää hetken.

Pideltyämme hyvän aikaa vihollista, tuli radiooni uutta tietoa: saisimme omaa epäsuoraa vihollisen niskaan pian. Pian takaamme kuuluikin tulitukiryhmämme kuuluvia "TUL-TA!" huutoja sekä heitinkraanaattien humahtavia lähtölaukauksia. Hetken päästä edestämme alkoi kuulumaan murskaavaa jylinää murkulan pudotessa metsän pohjalle ja levittäessä teräksistä kuolemaa mukanaan.

Omien lähes onnistuttua koukussaan kohtasimme kuitenkin ylivoimaisen vihollisen: jostain meitä tulitti kranaattikonekivääri. Ryhmäni tukiessa kaksi muuta perääntyivät juoksujalkaa jalkautumisalueelle, jossa joukkoeenjohtaja, kokelas T. keräsi johtajat kokoon ja selitti tilanteen. Kartaltaan hän näytti uuden hyökkäyssuuntamme: kiertäisimme koko joukkoe vihollisen sivustaan, josta lähtisimme yrittämään sen lyömistä uudelleen.

Siirryimme uusiin lähtöasemiin ryhmäni kulkiessa kärjessä, ja perillä menimme avoriviin, jossa edessä siintävä kukkula oli tarkoitus ottaa haltuun. Joukkoeen muiden ryhmien ehdittyä myös asemiinsa lähdimme yhtenä rintamana (mikä ei oikeasti olisi ollut alkuunkaan toimiva ratkaisu, mutta liittyi ammuntojen turvallisuusjärjestelyihin) ottamaan haltuun ensimmäistä kukkulaa. Sen päälle itseasiassa pääsimme ilman ongelmia, mutta sen päällä ryhmäni saavutti tulenkuvauskentän... joka laukaistiin juuri huipulle päästyämme.

Jylinän alkaessa edessämme huusin kaikin keuhkoin "SUOJAAN!" ja heittäydyin itse naama sammalta vasten. Kun sitten kouluttaja kuiskasi veireltäni, että tulenkuvasupanokset kuvasivat jälleen tuota kirottua kranaattikonekivääriä, kysyin jojolta lupaa ottaa irti. Vastaukseksi kuitenkin tuli, että pesäke tuhottaisiin epäsuoralla tulella. Niin kävikin, ja pian harjun rinteeseen läjähteli tulitukiryhmän ampumia kranaatteja.

Seuraavaksi tuimme jälleen muun joukkoeen etenemistä kohti tavoitetta, ja otimme asemat seuraavan kukkulan päältä. Jauhoimme pitkien minuuttien ajan tasaisen tappavaan tahtiin jastereita alas, kunnes viimein radiooni tuli ilmoitus: omat olivat saavuttaneet tavoitteen. Juoksin ryhmäni kanssa asemiin muiden ryhmien tasalle, jossa meitä odottivat vihollisen aiemmin käyttämät, valmiit poterot, joista osa oli jopa linnoitettu.

Ehdimme ihmetellä uusia asemiamme vain hetken, kun radioverkossa liikkui jälleen uusi tieto vihollisesta: vastahyökkäys alkaisi parin minuutin kuluttua. Käskin ryhmäni lipastaa loput patruunansa ja parantaa asemiaan, ja suuntasin aseeni kohti etumaastoa odottaen. Hetken päästä mäielle edessämme alkoikin nousta keltaisen vihollisen luotetuimpia aseita: jastereita. Avasimme jälleen tulen kohti vihulaista, ja hirsin linnoitettuun poterooni kumartuen kerroin vihollistilanteeni joukkoeenjohtajalle radiollani.

Puolustettuamme muutamia minuutteja uusia asemiamme ja nähtyämme jälleen yhden ttr:n tuli-iskun kauempana harjulla, kertoi takanamme hiippaileva kouluttaja vihollisen käyvän ryhmälleni ylivoimaiseksi. Edessämme meitä lähestyi kahden joukkoeen vahvuinen vihollisosasto, joita vastaan kysyin toiminta ohjeita ja tukea jojolta. Sain vastaukseksi kysymyksiini puolet ykkösryhmästä sekä tulitukiryhmämme ampumaa epäsuoraa, jonka voimin löimme vihollisen.

Ruudinkatkun leijaillessa vielä poteroissamme tuli kokelas T:ltä seuraava käsky: pitäkää asemat. Pimeän laskeuduttua olisi odotettavissa uusi vihollisen vastahyökkäys, josta tiedustelijamme olivat saaneet näppärästi vihiä. Saimme ohjeet kaivaa poteromme syviksi ja hakea ammustäydennöksiä asemiemme takaa, johon huoltojoukkoeen täydennyskuokki ajaisi pian.

Lähes kahden tunnin ajan valmistauduimme edessä odottavaa taistelua varten, ja kun se saapui, oli ryske ja rytinä jälleen osanamme. Pimeän taivaan valaisivat kymmenet valopistoolin ammukset, valoraketit sekä edessä jyrähtelevät kessit ja joka puolella viuhuvat valojuovat. Joukkoeen puolustusammunnat yöllä oli yksi vaikuttavimpia valoesityksiä, joita olen koskaan nähnyt. Ammuttuani jälleen lippaani tyhjäksi ja itseasiassa koko ryhmäni tyhjennettyä aseensa etumaastossa tetsaavaan viholliseen, tuli tuttu komento " Tuli seis!".

Tilanne oli ollut yhtäjaksoisesti 7 tunnin ajan päällä, jonka ainaka olin ampunut 12-15 lipasta, en ole varma tarkasta luvusta. Ryhmänivarajohtaja ampui kaikki 26 vapistin ammustansa yövedon aikana, ja oikeastaan ainoat a-tarvikkeet, jotka ryhmälläni jäi käyttämättä, olivat kaksi savuheitettä, jotka tosin olisi voinut heittää irtautuessamme ensimmäisestä hyökkäyksestämme.

Saimme vedon jälkeen välittömän palautteen, jonka jälkeen siirryimme myöhäiselle pakki-illalliselle ja kauan odotettuun tukikohtapalveluun. Nukuimme pitkän ja rauhallisen yön lämpimissä teltoissamme, ja aamulla heräsimme virkeinä suorittamaan jälleen ryhmänhyökkäystä.

Viimeisenä päivänä ammuimme siis jälleen ryhmänhyökkäystä, jotta kaikki saisivat harjoitella ryhmänjohtamista. Hyökkäykset menivät mainiosti ja kuulaa kului jälleen totuttuun tapaan, ja nuotiopaikalla läpyskä lensi rentoon tyyliin. Koska apukouluttajat olivat olleet mukanamme koko leirin ajan ihan varsinaisessa tilanteissakin, olivat hekin melko rennola päällä ja oli hassua, huomata, että joukkomme alkoi hitsaantumaan yhteen heidänkin kanssaan.

Leiri päättyi poljettuamme takaisin kassulle ja huollettuamme tuttuun tapaan varusteemme. Illalla rentouduimme kuka missäkin, suurin osa joko saunan lauteilla tai sotkussa sekä omassa tuvassa. Viikonloppuvapaille seuraavana päivänä lähdimme kukainenkin innokkaasti, sillä takana oli pitkältä, lähes loppumattomalta tuntunut kinkkuviikonloppu.

Nyt lomilta palenneena on mukava ajatella, että ennen joulua on enää kaksi leiriaamua eikä yhtään kinkkua. Eihän tämä loppupeleissä ole kuin maastopukuisten poikien sisäoppilaitos, jos pääsee joka viikonloppu lomille. Nyt kuitenkin karkaan mukeen iltapalalle enkä kotiin lomailemaan, sinne suuntaan vasta torstaina saatuani kölliloman. Ensiviikkoon, siis!

9. luku: TJ229

Jatketaanpa siitä, mihin eilen jäätiin...

AUK II siis lähti käyntiin tuossa nelisen viikkoa sitten (jos nyt laskin oikein). Osa AUK I:n komppaniasta siirtyi muualle koulutukseen, mm. tarkka-ampujiksi ja pst-miehiksi, sekä RUK:kiin ja Lahteen lääk. AUK:kiin. Jäljelle jääneet muut kuin kuskit ja vaunumiehet koottiin Alfa joukkoeeksi, joka jatkoi jääkärilinjan ainoana joukkoeena. Suurin osa joukkoeen kokoonpanosta oli entisiä c-joukkoeen miehiä, eli tukilinjalaisia, kuten meitä taistelupelastajia. Vanhoista jääkärijoukkoeista, Bravosta ja Alfasta, tähän uuteen Alfaan siirtyi ainoastaan kahdeksan miestä. Koska muut komppaniaamme jäänet miehet olivat ajokoulutuksessa, asetettiin kaikki apukouluttajat ohjaamaan meitä koko AUK II:n ajan. Tästä uudesta joukkoeestamme käytiin mm. seuraavanlainen keskustelu apukouluttajien toimesta:

"-Onko tässä meidän koko joukkoe?

-Meidän kultamussukat.

-Näyttävä joukkoe!

-Taistelupari per apukouluttaja!

-Ei vittu, puolet näistä on lämäreitä, voidaan ampua kovilla!"

Alku oli siis lupaava. Uusi tupa vaikutti tuolloin melko lupaavalta (ja aika siedettäväksi se on osoittautunutkin) ja kokonaisuudessaan joukkoe aika kykenevältä. Ensimmäinen viikko oli melko kevyt ja sisälsi paljon oppitunteja, joita seurasi kinkku viikonloppu. Tuolla viikolla tuli myös ensilumi maahan, joka mukavasti jääsi jalkamme sulkeisia tehdessä. Sitä tuli itseasiassa vallan absurdin paljon, nimittäin kokonaiset 15 cm! En sinänsä olisi uskonut, että tänne eteläänkin voi tulla niin paljon lunta niin nopeasti.

Keli oli kuitenkin pääasiassa kaunis, kun vietimme viikonlopun rakkaassa varuskunnassamme. Lauantain harjoittelimme koko päivän viestikaluston käyttöä, mm. Sanlaa ja 141 sekä 241 radioiden käyttöä. Sunnuntain puolella pääsimme ensimmäistä kertaa koko palveluksen aikana nukkumaan YlPalvon mukaisesti 0800 asti aamulla, ja tämä yhdistettynä talviaikaan siirtymiseen teetti sen, että nukuimme kokonaiset 11 tuntia. Heräsimme siis virkeinä ja hyvin nukkuneina kauniiseen, lähes kevättalven laskettelukelejä muistuttavaan auringonpaisteeseen. Söimme maittavan brunssin mukessa, jonka jälkeen teimme koulutuskorttejamme muutamia tunteja. Kun omansa oli saanut valmiiksi, sai lähteä Kuntotalolle urheilemaan, ja näin toimin minäkin. Kävin tekemässä parin kaverini kanssa kahvakuulaharjoituksen, jonka jälkeen kertasin pitkästä aikaa karaten katoja. Rankasta reenistä palauduin saunomalla ja uimalla, ja palatessani kotikasarmille olin rento kuin lämäri veksin päivystäjänä. 

Iltapäivällä meillä alkoi pitkä vapaa-aika, ja tulin silloin itseasiassa tänne sotkuun kirjoittamaan ensimmäistä kertaa sitten jääkäri aikojeni. Ajatella että haaveilin silloin saavani kirjoitettua välistä jääneet 50 päivää kahdessa illassa!

Rauhallisesta viikonlopusta oli lähes ikävä jatkaa raskaaseen viikkoon. Maanantaina saimme tiukan koulutuspaketin aiheesta joukkoeen hyökkäys, ja jo tiistaina pakkasimme tavaramme ja lähdimme leirille testaamaan taitojamme. Voi pojat mikä myllytys siitä tulikaan...

Leiri alkoi ankeissa merkeissä, kun lumi suli osittain pois ja jätti metsän märän loskaiseksi. Jääkäri ei kuitenkaan vettä pelkää, ja varustimme itsemme kumisaappailla, lumipuvun housuilla ja maastopuvun takilla, sekä maalasimme kasvomme naamioväreillä (C- joukkoeen miehet, minä mukaan lukien, ensimmäistä kertaa). Yhdistelmä muistutti toisen maailman rähinän viimeisen kevään ss-miesten maastovarustusta, ja oli omiaan huvittamaan minua leirin raskaampina hetkinä. Toinen varustuksesta kummunnut huvitus oli naamiovärimme. Koska vihreä väri loppui yllättävän nopeasti, ja koska minä satuin tekemään naamiointiin kuuluvat mustat viivat ennen vihreää pohjaväriä, oli osa joukkoeestamme naamaltaan mustia marsalkka Mannerheim.

Leiri sujui hyökkäyksen eri vaiheita sahatessa ja ylil. J:tä kuunnellessa. Tuo pieni mutta karismaattinen kouluttaja muistutti minua kuvasti vanhasta opettajastani (joka toivottavasti lukee tätä ja tajuaa viittauksen), ja onnistui erikoisella ja mukaansa tempaavalla tyylillään pitämään ainakin suurimman osan meistä mukana koulutuksessa. Hänen johdollaan siis raahasimme pitkin metsiä telamiinoja, juoksimme koukkuja ja ajoimme narupaseilla, noilla jääkärin lempi kulkuneuvoilla.

Kun yöt kuluivat koulutuksessa, menivät yöt vartioinnissa. Meille osoitettiin niin paljon erilaisia vartio tehtäviä, että nukuin koko kolmen päivän harjoituksen aikana kolme tuntia, ja sain vielä kuulla jälkeen päin että meillä oli ollut helppoa. Täytyy tosin myöntää, ettei meillä ollut yöllisiä hälytyksiä lainkaan, vaan vihollisemme pioneerikomppaniasta hyökkäsivät lähinnä aamulla ja aamuyöllä.

Yhtenä leirin kohokohdista pidän edelleen yöhyökkäystä paukkupatruunoilla. Olin ryhmänvarajohtajana, ja sain kyseisessä vedossa käsiini valopistoolin ammuksineen. Oli mielestäni kohtuullisen siistiä hiipiä pimeässä metsässä rj:n tähystäessä, ja ampua valopistoolilla tämän karjuessa "Valaise!". Menossa oli mukana ruudin katkua ja testosteronin käryä, vaikkei ryhmämme loppujen lopuksi erityisen hyvin selviytynytkään.

Leiriltä poistuimme jalkapatikalla, jonka aikana joku sankari onnistui pysäyttämään koko joukkoeen vartioon käydääkseen tarpeillaan, ja vieläpä kahden kilometrin päässä kasarmilta! Mitähän lie senkin sankarin päässä liikkunut... (tietäjät tietää)

Leirin jälkeen oli lähes taivaallista viettää pitkä (itseasiassa inttiaikani pisin) loma, joka kesti perjantaista tiistaihin. Levytin oikein olan takaa, vietin laatuaikaa kavereiden ja tyttöystävän kanssa ja nukuin. Loman jälkeen hyppäsinkin sitten jo maanantaina alkaneelle räjäyttäjäkurssille, jota johti kieroa huumoria ja välinpitämättömyyttä harrastava ylil. A. Kurssin aikana laskimme kaikenlaista lähtien ohmeista päättyen kasapanoslaskuihin. Siistin sisätyön lisäksi pääsimme kokemaan haisevana pioneerina olemisen kauhut, kun rakensimme tnt:stä kasapanoksia ja tulenkuvauskenttiä ja räjäyttelimme niitä maastossa. Kyllä siinä kädet välillä tärisivät kun oli nähnyt 1g nallin tehon, ja tiesi pitelevänsä käsissään itsetehtyä, 30 kertaa tehokkaampaa viritelmää. Hengissä ja hienoja kokemuksia takanani kuitenkin kurssista selvisin, ja nyt vain odotan työkokemusta jotta saisin räjäyttäjäkorttini lunastettua.

Viime viikolla, eli räjäyttäjäkurssia seuranneella viikolla, meillä oli AUK marssi. Jännitin sitä ensiksi jonkin verran apukouluttajien kerrottua kalajuttujaan aiheesta, mutta mitä lähemmäs marssi tuli, sitä varmempi olin, että se olisi vain ylipitkä partiotaitokisa. Marssia edeltäneenä päivänä saimme reilusti aikaa valmistautua, ja ajan käytimmekin hyödyksi mm. nukkumalla ja tstliivejämme muokkaamalla. 

Itse marssin kai voi laskea alkaneen siitä, kun meidät herätettiin yllättäen 0330 kers. P:n huutaessa "YLÖS!". Nopean ulos siirtymisen jälkeen meidät siirrettiin tekemään johtamistaidon kirjallinen koe, joka meni osaltani melko hyvin, väsymyksestäni huolimatta. Kokeen jälkeen söimme mukessa aamupalan, josta sitten siirryimme liukuvasti odottelemaan lähtöä tupiimme. Pakkasimme teltat ja muut majoitusromppeet, ja lähdimme sitten kenttävarustus mukanamme kohti huoltokomppanian takapihaa, josta marssin käppäily vaihe alkaisi.

Perillä pystytimme teltat ja söimme lounasta. Koska minun ryhmäni lähti viimeisenä, saimme (tai jouduimme) lepäämään vielä tunnin teltassa... Jonka jälkeen sitten itse marssi alkoi. Mutta nyt sotilaskoti menee jälleen kiinni, ja joudun taakse poistumahan. Siis ensi kertaan, jolloin viimein saan katettua tämän perkuleen 50 päivän jakson, jona en kirjoittanut!

4. luku: TJ 326

Jälleen koneen äärellä, tällä kertaa VMTK:n tiloissa. Käyn täällä nyt ensimmäistä kertaa, mutta paikka vaikuttaa niin rennolta, että täällä voisi käydä useamminkin.

Mutta sitten aiheeseen. Viime viikko kului leirillä, tai oikeastaan kahdella yhdistetyllä harjoituksella, kuten leirejä nykyään kutsutaan. Ensimmäinen oli komppanian oma taisteluleiri, ja toinen taas koko pataljoonan yhteinen ampumaleiri. Matkaan lähdettiin pyörämarssin merkeissä heti lomien jälkeisenä maanantaina, ja leiriä alettiin pystyttää samana iltana. Teltta hilattiin pystyyn ja taas kasaan useamman kertaa vihollisen tykkitulen säestämänä. Äänenkäyttömme oli kuleemma turhan voimakasta, joten saimme aina välillä syöksyä turpeen suojiin "Suojaan!!!" huutojen säestäminä.

Ensimmäiset päivät ja yöt menivät leirielämään totuttelussa. Partiossa olen kyllä tottunut eräilyyn, mutta vähillä unilla ja vähällä sapuskalla en ole tottunut toimimaan. Pakkaa sekoitti vielä vapaa-ajan (jota olisi voinut käyttää vaikka vessassa käyntiin ja vaatteiden vaihtoon) täydellinen puute sekä yölliset hälytykset. Päivät kuluivat pitkillä rastikoulutus rupeamilla, joissa opettelimme ja kertasimme kaikkea kertasingon käsittelystä syöksymiseen ja käsikranaatin heittoon. Perusjuttujen lisäksi harjoittelimme tulevia taistelupariammuntoja varten. Viimeisenä tstleiri päivänä pääsimme räiskimään sekä puolustus- että hyökkäysammunnat läpi paukkupatruunoilla, ja harjoittelimme toimintaa ja kommunikointia taistelupariemme kanssa.

Taisteluleiriltä siirryimme suoraan pyörillä ampumaleirille. Siellä tunnelma oli paljon rennompi, kun yöt eivät kuluneet hälytyksissä ja iltaisinkin osui tukikohtapalvelua ja näin ollen jonkin verran vapaa-aikaa. Päivisin hioimme puolustus- ja hyökkäystaitojamme entisestään lähes kyllästymiseen asti. Yön ainoat vastuut olivat enää lähivartiot, mutta nekin olivat joinain öinä todella sykettä nostattavia, kun jouduin pysäyttämään, kiinniottamaan ja ampumaan parhaana yönä viisi kokelasta ja alikersanttia. Onnistumiset vartiossa kompensoivat mukavasti tultuani eräänä yönä puukotetuksi vartionvaihdossa ja räjähdettyäni toisena kokelaan heittämään kranaattiin. Sotkuautokin viihdytti meitä eräänä iltana, ja ensimmäinen kahvi pitkään aikaan nostatti mielialaa melkoisesti.

Ammuimme leirillä myös harjoituskertasingoilla liikkuvaan maaliin. Pääsin siinä kokeilemaan ensimmäistä kertaa aktiivikuulosuojaimia, ja täytyy todeta, että vängät olivat! Puhe kuului läpi ongelmitta, mutta laukaukset ja muut yht'äkkiset kovat äänet sammuivat hiljaisiksi. Itse KES harjoituskin meni hyvin, tuhosin molemmat vaunut miehistöineen yhtä miestä lukuunottamatta- viimeinen laukaukseni kun meni täpärästi jantterista ohi. Se ei silti harmittanut, pää asiaksi jäi, että hauskaa oli.

Sama kaava toistui leirin viimeisenä päivänä kovilla ammuttavissa tstparin hyökkäys- ja puolustusammunnoissa. En ole eläessäni ehkä kokenut juuri mitään niin hauskaa housut jalassa kuin puolustusammunnat. Linnoitetuista asemista oli jotenkin hohdokasta räiskiä aukiolle ponnahtelevia maalitauluja samalla kun karjui ohjeita taisteluparille. Pieniä pikku vikoja lukuunottamatta onnistuimme taisteluparini T:n kanssa erinomaisesti.

Hyökkäysammunnoisa sen sijaan alkoi koko päivän riehuminen jo vähän väsyttää. Selvittyämme oheiskoulutuksesta jouduimme jonottamaan ainakin tunnin ensimmäisiin ammuntoihin, ja nukahdinkin istumaan erään männyn alle. Olimme T:n kanssa viimeisiä suorittajia koko komppaniasta, ja se näkyi meitä edeltävissä pareissa ja heidän etenemisnopeudessaan. Me kuitenkin päätimme pistää kaikkemme likoon, ja perkelettä huutaen rymysimme ensimmäisen ammunnan läpi. Saimme kehuja päivän parhaasta yrityksestä, tekemisen meininki kuleemma näkyi. Toine rasti sitten menikin väsyneemmin mutta läpi sekin. Päivän lopuksi juoksimme meitä odottavaan muotoon ja lähdimme pyöräilemään kohti kotia- kasarmia ja omaa tupaa.

Perillä huolsimme pikaisesti varusteemme ja valmistauduimme iltavahvuuslaskentaan. Koska kuulun Foxtrot joukkoeeseen (siihen viimeiseen) olimme n. kuusi tuntia myöhemmin kasarmilla kuin Alfa joukkoeen miehet. Meille ei siis jäänyt kaikille aikaa edes käydä vessassa- saatika pesemässä naamoja ja ajamassa partoja- ennen iltavahvaria. Siellä sitten seisoimme suoraan sanottuna paskaisina muiden rötvättyä koko päivän kassulla. Onneksi kuitenkin ehdimme suihkuun laskennan jälkeen, ja puhtaana ja hiekkaisen tukan leikanneena olikin suorastaan jumalaista päästä omaan punkkaan nukkumaan.

Sunnuntaina meillä oli heti edessä palauttava jalkamarssi, jota johti meille luutnantti K. Marssin alku oli pitkän leirin päätteeksi (ja toimisto AU:n suunnistettua meidät pari kertaa harhaan) ehkä hieman masentunut, mutta saatuamme brunssin vatsoihimme jaksoimme kaikki koko loppu marssin moitteettomasti. Sää suosi ja kävely tahti oli melko rento, joskin kuljimme nyt maastossa, emme teillä. Kymmenen kilometrin jälkeen otimme vielä loppuun kolmen kilometrin pikamarssin takaisin kasarmille. Alku oli täysvarustuksessa melko rasittava, mutta lopussa iski se juoksemisesta tuttu endorfiinii/adrenaliini piikki päälle, ja tuntui että juoksemista olisi voinut jatkaa loppumattomiin. Veryttelyn jälkeen huolsimme leirivarusteet uudelleen, ja saimme jälkeen päin jopa kehuja luutnantti K:lta, mikä on lähes ennen kuulumatonta! Ilta kuluikin sitten rennommissa merkeissä kuntotalolla saunoessa ja sotkussa istuessa.

Nyt jatkan kohti mukea ja iltapalaa, josta aion singahtaa vielä nopeasti sotkuun ja munkkia ostamaan. Kohti uusia haasteita ja kokemuksia, Sierra Whiskey kiittää ja kuittaa!