10. luku: TJ228

Tarina jatkuu jälleen...

Olimme siis lähdössä ryhminemme AUK marssille, ja jännitys oli ryhmässämme katossa. Isoa osaa porukkaa hajotti aivan jäätävästi lähteä kävelemään 40-60 kilometriä harmaassa sade säässä, mutta muutamat innokkaimmat (minä mukaan lukien) lähes odotimme matkaan lähtemistä.

Lopulta lähtöajankohta koittikin, ja nousimme kylmästä teltastamme, ja lonnimme huoltokomppanian asehalliin ottamaan vastaan lähtökäskyn. Saimme kopioida karttaamme kolmen rastin paikat, ja matkaan lähdettiin sekalaisessa häröpallomuodossa. Tahti oli heti alkuun melko hyvä, semmoinen 6-7km/h.

Ensimmäiselle rastille pääsimme jo 40 minuutin kävelyn jälkeen, joka oli kuleemma muihin komppanioihin nähden erittäin hyvin. Joku viestikomppanian sakki oli kuleemma etsinyt tietään rastille yli kahden tunnin ajan! Rastilla keitimme puoli pakillista vettä mahdollisimman nopeasti, nuotiot tyhjästä rakentaen. Selviydyimme rastista melko hyvin, ja jatkoimme apukouluttajiemme (jotka olivat rastinpitäjinä) kannustamana kohti seuraavaa rastia.

Tässä kohtaa matkaa oli moreeni yllättävän korkealla, ja jopa usein gonahteleva oppilas S. oli melko hyvillä mielin. Kuitenkin rastien ja kilometrien karttuessa alkoi ryhmähenkemme katoamaan ja yhteiset huudot hiipumaan. Ensimmäisten rastien jälkeen kärkimiehen ja peränpitäjän välillä oli noin puolikilometriä, kun lähes yli-innokas suunnistajamme porhalsi eteenpäin huonompi kuntoisten laahustaessa perässä.

Saatuamme seuraavat rastit HK:ssa ahdoimme pari lusikallista lämmintä pakkiruokaa suihimme, otimme kuivamuonat mukaamme ja rakot & muut huollettuamme jatkoimme matkaa seuraavalle kierrokselle. Pimeä alkoi valtaamaan alaa synkän Satakunnan metsissä, ja otimme lamppumme käyttöön. Selvitimme seuraavat rastit melko rivakkaan, mutta aikaa HK:seen paluuseen kertyi hitaasta tahdistamme ja pitkistä välimatkoista johtuen.

HK:n pihalla jouduimme seuraavana tehtävänämme pitämään pakollisen kahden tunnin tauon. Mitä erinäisimpiä teorioita tauosta ja sen tarpeellisuudesta esitettiin, mutta itse uskon siitä seuraavaa: sen oli yksinkertaisesti tarkoitus olla hajottava. Kahdessa tunnissa ei millään ehtinyt sekä huoltaa jalkoja, täyttää vesiä että nukkua, mutta siinä ehtivät kuitenkin lihakset jäykistyä. Menimme kuitenkin telttaamme ja laitoimme kaminaan puita. Lämpimässä sitten vaihdoimme vaatteitamme ja valmistauduimme marssin viimeiseen reissuun. Kävi kuitenkin niin pahasti, että eräs ryhmästämme sai allergisenreaktion, ja joutui keskeyttämään. Onneksi emme silti saaneet tästä tahattomasta keskeytyksestä aikasakkoa, joka oli 1h per keskeyttäjä.

Viimeinen rykäisymme alkoi eeppisillä tunnelmilla skappareiden soittaessa jotain leffamusiikkia meidän kopioidessamme seuraavien rastien paikkoja kartallemme. Lähdimme melko väsyneinä matkaan, ja ryhmähenkemme oli tässä vaiheessa jo todella rakoillut. Selvitimme kaksi ensimmäistä rastia melko nopeasti, mutta kolmas oli näistä nähden tuhottoman kaukana. Sinne raahustimme useiden tuntien ajan, ja riitely oli jatkuvaa ja välillä hermoja raastavaa. Viimeiselle rastille raahustimme rättiväsyneinä, ja se sitten koettelikin väsyneitä mieliämme (varmasti tarkoituksella) oikein olan takaa.

Tehtävänämme oli yksilösuorituksena tehdä kahdesti kuullun tehtävän annon perusteella pitkä lista vartiovuoroja 15 minuutissa paperille, sekä päättää ryhmän toiminnasta seuraavan vuorokauden ajan. Henkilökohtaisesti suoriuduin tehtävästä melko huonosti, sillä minulta oli jäänyt tehtävänannossa ylöskirjaamatta eräs erittäin tärkeä aikamääre, johon sitten koko suoritukseni luhistui. En ole vieläkään päässyt näkemään (enkä ehkä koskaan pääsekkään) tuota tehtävälappustani, mutta uskon saaneeni siitä vain yhden osa-alueen oikein. Ei siis mikään mallisuoritus sillä saralla.

Jatkoimme matkaamme rastilta kohti kotia ja lämmintä telttaa. Viimeinen kävelymatka tuntui lähes loputtoman pitkältä, mutta suoriuduimme siitä silti ilman ihmeempiä ongelmia, kuitenkin melko hitaasti raahustaen. Perillä luovutimme lippulappumme valvojille ja menimme uupuneina telttaamme, ja ensimmäinen taistelija nukahti täysissä pukeissa meidän muiden jutellessa alta 10 minuutin.

Nukuimme levotonta unta, ja ainoana koko ryhmästä nukuin makuupussissa pelkissä boxereissa, kuten yöpyminen on opetettu. Muut nukkuivat märissä vaatteissaan hytisten. Pidimme lyhyitä, 30 minuutin kipinävuoroja. Omani päätteeksi meidät tultiin herättämään aamupalalle, enkä väsymyksestäni ja toiveistani huolimatta päässyt enää takaisin makuupussin lämpöön. Olinpa ainakin ennen muita jalkeilla.

Syötyämme pakkiaamiaisen, pakkasimme teltat ja lähdimme huoltamaan kotikasarmille. Huollettuamme joukkuemateriaalin, saimme kapteenin luvalla käydä ennen rynkkyjemme puhdistamista suihkussa ja vaihtaa puhtaat vaatteet. Huollettuamme itsemme ja aseemme saimme levätä, ja itse nukuinkin kolmen tunnin päikkärit. Olo oli lähes palautunut niiden jälkeen, ja loppupäivän vapaa-aika sekä pyykinvaihto sujuivat mukavasti, ja illalla painuimme jälleen omien punkkiemme vällyjen väliin.

Marssin jälkeen vietimme viikonlopun kasarmilla kouluttamista opiskellen. Tämä tapahtui rastikoulutuksen muodossa. Opetimme vuoron perään toinen toisillemme 10 minuutin ajan rynnäkkökiväärin purkamista ja kokoamista, ja tätä jatkui vapaa-aikaa (sekä lähes yhtä puuduttavaa sinkokoulutusta) lukuunottamma koko viikonlopun. Sääkään ei juuri suosinut meitä kinkkulaisia, kuten viime gineksessä, vaan se oli tasaisen harmaa ja sateinen.

Tänään (että olen odottanut että pääsen jälleen kirjoittamaan "tänään") pakkasimme huomenna alkavaa leiriä varten, ja kävimme kaivamassa jastereita ampuma-alueelle, jota käytämme keskiviikkona joukkueen hyökkäysammunnoissa. Leirillä ammumme kuleemma pelkästään kovilla (?!) ja kuivaharjoitteluakin teemme vain ammuntojen vaatiman määrän. Maanantai sujui poikkeuksellisesti aurinkoisena tasaisen harmaan pilvipeitteen väistyttyä, mutta leiriä varten uskomme kaikki sään jälleen kostuvan. Onneksi leiriä seuraa pitkästä aikaa loma, vaikkakin lyhyt sellainen.

Kas näin, nyt olen viimein tehnyt sen, mistä olen pitkään puhunut kirjoittanut, eli kertonut kaiken (ainakin suurpiirteisesti) AUK I:n alusta tähän päivään. Tästä eteenpäin pyrin kirjoittamaan ainakin kerran viikossa. Nyt on kuitenkin jälleen aika karata näyttöpäätteen ääreltä ja suunnata mukeen iltapalalle, ja sitä kautta omaan tupaan lepäilemään ja lataamaan akkuja leiriä varten. Viikonloppuun, ainakin toivon mukaan, siis!

9. luku: TJ229

Jatketaanpa siitä, mihin eilen jäätiin...

AUK II siis lähti käyntiin tuossa nelisen viikkoa sitten (jos nyt laskin oikein). Osa AUK I:n komppaniasta siirtyi muualle koulutukseen, mm. tarkka-ampujiksi ja pst-miehiksi, sekä RUK:kiin ja Lahteen lääk. AUK:kiin. Jäljelle jääneet muut kuin kuskit ja vaunumiehet koottiin Alfa joukkoeeksi, joka jatkoi jääkärilinjan ainoana joukkoeena. Suurin osa joukkoeen kokoonpanosta oli entisiä c-joukkoeen miehiä, eli tukilinjalaisia, kuten meitä taistelupelastajia. Vanhoista jääkärijoukkoeista, Bravosta ja Alfasta, tähän uuteen Alfaan siirtyi ainoastaan kahdeksan miestä. Koska muut komppaniaamme jäänet miehet olivat ajokoulutuksessa, asetettiin kaikki apukouluttajat ohjaamaan meitä koko AUK II:n ajan. Tästä uudesta joukkoeestamme käytiin mm. seuraavanlainen keskustelu apukouluttajien toimesta:

"-Onko tässä meidän koko joukkoe?

-Meidän kultamussukat.

-Näyttävä joukkoe!

-Taistelupari per apukouluttaja!

-Ei vittu, puolet näistä on lämäreitä, voidaan ampua kovilla!"

Alku oli siis lupaava. Uusi tupa vaikutti tuolloin melko lupaavalta (ja aika siedettäväksi se on osoittautunutkin) ja kokonaisuudessaan joukkoe aika kykenevältä. Ensimmäinen viikko oli melko kevyt ja sisälsi paljon oppitunteja, joita seurasi kinkku viikonloppu. Tuolla viikolla tuli myös ensilumi maahan, joka mukavasti jääsi jalkamme sulkeisia tehdessä. Sitä tuli itseasiassa vallan absurdin paljon, nimittäin kokonaiset 15 cm! En sinänsä olisi uskonut, että tänne eteläänkin voi tulla niin paljon lunta niin nopeasti.

Keli oli kuitenkin pääasiassa kaunis, kun vietimme viikonlopun rakkaassa varuskunnassamme. Lauantain harjoittelimme koko päivän viestikaluston käyttöä, mm. Sanlaa ja 141 sekä 241 radioiden käyttöä. Sunnuntain puolella pääsimme ensimmäistä kertaa koko palveluksen aikana nukkumaan YlPalvon mukaisesti 0800 asti aamulla, ja tämä yhdistettynä talviaikaan siirtymiseen teetti sen, että nukuimme kokonaiset 11 tuntia. Heräsimme siis virkeinä ja hyvin nukkuneina kauniiseen, lähes kevättalven laskettelukelejä muistuttavaan auringonpaisteeseen. Söimme maittavan brunssin mukessa, jonka jälkeen teimme koulutuskorttejamme muutamia tunteja. Kun omansa oli saanut valmiiksi, sai lähteä Kuntotalolle urheilemaan, ja näin toimin minäkin. Kävin tekemässä parin kaverini kanssa kahvakuulaharjoituksen, jonka jälkeen kertasin pitkästä aikaa karaten katoja. Rankasta reenistä palauduin saunomalla ja uimalla, ja palatessani kotikasarmille olin rento kuin lämäri veksin päivystäjänä. 

Iltapäivällä meillä alkoi pitkä vapaa-aika, ja tulin silloin itseasiassa tänne sotkuun kirjoittamaan ensimmäistä kertaa sitten jääkäri aikojeni. Ajatella että haaveilin silloin saavani kirjoitettua välistä jääneet 50 päivää kahdessa illassa!

Rauhallisesta viikonlopusta oli lähes ikävä jatkaa raskaaseen viikkoon. Maanantaina saimme tiukan koulutuspaketin aiheesta joukkoeen hyökkäys, ja jo tiistaina pakkasimme tavaramme ja lähdimme leirille testaamaan taitojamme. Voi pojat mikä myllytys siitä tulikaan...

Leiri alkoi ankeissa merkeissä, kun lumi suli osittain pois ja jätti metsän märän loskaiseksi. Jääkäri ei kuitenkaan vettä pelkää, ja varustimme itsemme kumisaappailla, lumipuvun housuilla ja maastopuvun takilla, sekä maalasimme kasvomme naamioväreillä (C- joukkoeen miehet, minä mukaan lukien, ensimmäistä kertaa). Yhdistelmä muistutti toisen maailman rähinän viimeisen kevään ss-miesten maastovarustusta, ja oli omiaan huvittamaan minua leirin raskaampina hetkinä. Toinen varustuksesta kummunnut huvitus oli naamiovärimme. Koska vihreä väri loppui yllättävän nopeasti, ja koska minä satuin tekemään naamiointiin kuuluvat mustat viivat ennen vihreää pohjaväriä, oli osa joukkoeestamme naamaltaan mustia marsalkka Mannerheim.

Leiri sujui hyökkäyksen eri vaiheita sahatessa ja ylil. J:tä kuunnellessa. Tuo pieni mutta karismaattinen kouluttaja muistutti minua kuvasti vanhasta opettajastani (joka toivottavasti lukee tätä ja tajuaa viittauksen), ja onnistui erikoisella ja mukaansa tempaavalla tyylillään pitämään ainakin suurimman osan meistä mukana koulutuksessa. Hänen johdollaan siis raahasimme pitkin metsiä telamiinoja, juoksimme koukkuja ja ajoimme narupaseilla, noilla jääkärin lempi kulkuneuvoilla.

Kun yöt kuluivat koulutuksessa, menivät yöt vartioinnissa. Meille osoitettiin niin paljon erilaisia vartio tehtäviä, että nukuin koko kolmen päivän harjoituksen aikana kolme tuntia, ja sain vielä kuulla jälkeen päin että meillä oli ollut helppoa. Täytyy tosin myöntää, ettei meillä ollut yöllisiä hälytyksiä lainkaan, vaan vihollisemme pioneerikomppaniasta hyökkäsivät lähinnä aamulla ja aamuyöllä.

Yhtenä leirin kohokohdista pidän edelleen yöhyökkäystä paukkupatruunoilla. Olin ryhmänvarajohtajana, ja sain kyseisessä vedossa käsiini valopistoolin ammuksineen. Oli mielestäni kohtuullisen siistiä hiipiä pimeässä metsässä rj:n tähystäessä, ja ampua valopistoolilla tämän karjuessa "Valaise!". Menossa oli mukana ruudin katkua ja testosteronin käryä, vaikkei ryhmämme loppujen lopuksi erityisen hyvin selviytynytkään.

Leiriltä poistuimme jalkapatikalla, jonka aikana joku sankari onnistui pysäyttämään koko joukkoeen vartioon käydääkseen tarpeillaan, ja vieläpä kahden kilometrin päässä kasarmilta! Mitähän lie senkin sankarin päässä liikkunut... (tietäjät tietää)

Leirin jälkeen oli lähes taivaallista viettää pitkä (itseasiassa inttiaikani pisin) loma, joka kesti perjantaista tiistaihin. Levytin oikein olan takaa, vietin laatuaikaa kavereiden ja tyttöystävän kanssa ja nukuin. Loman jälkeen hyppäsinkin sitten jo maanantaina alkaneelle räjäyttäjäkurssille, jota johti kieroa huumoria ja välinpitämättömyyttä harrastava ylil. A. Kurssin aikana laskimme kaikenlaista lähtien ohmeista päättyen kasapanoslaskuihin. Siistin sisätyön lisäksi pääsimme kokemaan haisevana pioneerina olemisen kauhut, kun rakensimme tnt:stä kasapanoksia ja tulenkuvauskenttiä ja räjäyttelimme niitä maastossa. Kyllä siinä kädet välillä tärisivät kun oli nähnyt 1g nallin tehon, ja tiesi pitelevänsä käsissään itsetehtyä, 30 kertaa tehokkaampaa viritelmää. Hengissä ja hienoja kokemuksia takanani kuitenkin kurssista selvisin, ja nyt vain odotan työkokemusta jotta saisin räjäyttäjäkorttini lunastettua.

Viime viikolla, eli räjäyttäjäkurssia seuranneella viikolla, meillä oli AUK marssi. Jännitin sitä ensiksi jonkin verran apukouluttajien kerrottua kalajuttujaan aiheesta, mutta mitä lähemmäs marssi tuli, sitä varmempi olin, että se olisi vain ylipitkä partiotaitokisa. Marssia edeltäneenä päivänä saimme reilusti aikaa valmistautua, ja ajan käytimmekin hyödyksi mm. nukkumalla ja tstliivejämme muokkaamalla. 

Itse marssin kai voi laskea alkaneen siitä, kun meidät herätettiin yllättäen 0330 kers. P:n huutaessa "YLÖS!". Nopean ulos siirtymisen jälkeen meidät siirrettiin tekemään johtamistaidon kirjallinen koe, joka meni osaltani melko hyvin, väsymyksestäni huolimatta. Kokeen jälkeen söimme mukessa aamupalan, josta sitten siirryimme liukuvasti odottelemaan lähtöä tupiimme. Pakkasimme teltat ja muut majoitusromppeet, ja lähdimme sitten kenttävarustus mukanamme kohti huoltokomppanian takapihaa, josta marssin käppäily vaihe alkaisi.

Perillä pystytimme teltat ja söimme lounasta. Koska minun ryhmäni lähti viimeisenä, saimme (tai jouduimme) lepäämään vielä tunnin teltassa... Jonka jälkeen sitten itse marssi alkoi. Mutta nyt sotilaskoti menee jälleen kiinni, ja joudun taakse poistumahan. Siis ensi kertaan, jolloin viimein saan katettua tämän perkuleen 50 päivän jakson, jona en kirjoittanut!

3. luku: TJ 334

Pääsinpä vihdoin pitkästä aikaa koneen äärelle ja kirjoitushommiin. Kaikenlaista on ehtinyt tapahtua sitten viime luvun. On ollut sulkeisia, ammuntoja, taistelukoulutusta, liikunta- ja urheilukoulutusta ja paljon muuta. Kokelaat ovat saapuneet yksikköön pitämään jöötä, ja vuosilomalla olleet skapparit ovat palanneet töidensä ääreen.

Mistähän tässä kertoisi tarkemmin... Aikaa ei taaskaan ole paljoa, istun Helsingissä Stockmannin Roberts Coffeen asiakaskoneella, ja täälläkin netin käyttö on rajattu 15 minuuttiin per asiakas. Onneksi tunkua ei ole, ja saatan saada mahdollisuuden kirjoitella hieman pitempään (edit: palasin tänne vielä myöhemmin iltapäivällä, ja mukava myyjätär tarjosi ilmaisen netin ja virvokkeita kuumuudessa kuivuneelle varusmiehelle. Pointsit siitä tälle paikalle).

Kerrompa vaikka kokelaistamme. Verrattuna alikkeihin, jotka jo tottuneella otteella mollaavat meitä ja pitävät meidät kurissa ja nuhteessa, kokelaiden rento johtamisote tuli yllätyksenä. Ainakin meidän joukkoeen kokelas N. antaa rakentavaa, alleviivaan, rakentavaa palautetta. Sen lisäksi joukkoeemme saa ajoittain jopa kehuja. Kehuja?! Meitä on tähän mennessä haukuttu aina, kun emme ole suoriutuneet jostakin yli odotusten. Ehkä tuo kummallinen tapa johtaa on suunniteltua, tai sitten RUKin käyneet kokelaamme ovat vain kyllästyneet järjestelmän ainaiseen kireyteen.

Me ammuttiin viime viikolla ATT:n (ampumataitotestin) harjoitukset. Kääntyviin tauluihin ammuttaessa en ole menestynyt erityisen mainittavasti aikaisemmin, mutta tällä kertaa osuin 11/12 laukauksesta, ja tienasin kuntsarin! Uusimme myös toisen kääntyvientaulujen ammunnan, rk seiskan. Sain siitäkin kiitettävän pistein 17/18. En tiedä, mitä tein toisin sinä päivänä, mutta sen päiväiset ammunnat menivät kummallisen hyvin, huomattavasti tavallista paremmin. Houkan tuuria, ehkä. Toivotaan että sitä riittää myös ensi viikolla ammuttavaan varsinaiseen ATT:hen asti.

Tiistaina meillä oli komppanian toinen (ja minun ensimmäinen johtuen ammunta uusinnoista) harjoitusmarssi. Matka oli melko lyhyt, vain rapiat kymmenen kilometriä, mutta täydessä taisteluvarustuksessa ja yli kahdenkymmenen asteen helteessä sekin matka tuntui pitkältä. Matkan varrella saimme suoraa palautetta taistelijoiden välisistä turvaväleistä joukkoeen johtajaltamme luutnatti K:lta. Mies ajeli pieniä hiekkateitä perässämme maasturilla ja huuteli tuimana ikkunasta ohjeita meille.

Kun sitten yhden alokkaan kenttäpullon  korkki katosi, siitä vasta mies riemastuikin. Jos space mariinien bolt pistolien noutoreissut (tietäjät tietää) kummastuttavat ja huvittavat, niin kuvitelkaapa joukkoeellinen (meidän tapauksessamme 33 miestä) suomalaisia valiosotilaita etsimässä kadonnutta pullonkorkkia! Puolituntia me ryynättiin taukopaikan metsänpohjaa, kunnes luovutimme ja palasimme kasarmille. Sieltä, edellä mainitun alokkaan kaapista, se korkki sitten löytyikin...

Komppania lähtee maanantaina viikon mittaiselle leirille. Oikeastaan se on kaksi harjoitusta peräjälkeen, käsittääkseni komppanian oma morttileiri ja pataljoonan yhteinen yhdistettynä. Vaikka olenkin ollut partiolainen ja eränkävijä koko pienen ikäni, lähtö jännittää minua hieman, sillä ruoan ja unen saanti ei ole taattua intin metsäkeikoilla. Partiossa ja omilla reissuillani olen yleensä levännyt ja syönyt ainakin melkein riittävästi, joten nyt työnnetään sitten rajoja uusiin ulottuvuuksiin.

Elämään intin vihreissä on jo tottunut. On hassua huomata, että kun aikataulut pettävät ja tunnelma kiristyy, on tyydyttävää löytää itsensä muodossa marssimasta kohti mukea. Jotenkin kai tieto siitä, että vaikka koko päivä ennen ruokailua olisi mennyt sekaisin, niin seuraavat 5 minuuttia saa viettää lämpimän ruoan äärellä. Ehkä se luo turvallisuuden tunnetta, rutiinit, aikataulut ja muut sellaiset. Jotenkin jollain kummalla tavalla kuitenkin viihdyn kasarmilla. Faktahan on, että olen asunut armeijassa kauemmin kuin uudessa kämpässäni!

Nyt kiirehdän kohti bussia ja lähtöä takaisin kotiin- tai siis yksikköön- koska kahvila sulkee kohta. Taakse poistun!