~Laiskan alikersantin myöhästynyt lomajulkaisu: TJ168~

-VAROITUS! Edessänne on tuhti lomalukupaketti, joka sisältää inttihuumoria, 

sopimatonta kielenkäyttöä sekä slangisanoja. Lukijaa on varoitettu.-

Kas näin on puoliväli saavutettu, alikersantin natsat ryövätty ja lomat ansaittu. Tämän jälkeen ei ole enää paluuta menneeseen, vaan lomien jälkeen alkaa todellinen rähinä, kansainvälinen kausi ja sitä myöten koulutus, jota koko komppaniamme on odottanut.

Onneksi ennen tuota viimeistä puolen vuoden rutistusta oli nämä pitkät, 14 päivän lomat. Olen ehtinyt ottaa etäisyyttä armeijaan, lepäämään ja lataamaan akkuja (ei lvl yksneljäykkösen, eikä kaksneljäykkösenkään, vaan omia akkujani) sekä viettämään aikaa sukulaisten, ystävien sekä erityisesti tyttöystäväni kanssa. Niin ja meninhän minä joillekkin lupaamaan sellaisen blogini lomaspesiaalijulkaisun, jossa olisi muka jotain hauskuuksia ja sitaatteja. Noh, saamanne pitää, itsehän tätä kerjäsitte!

Voisin aloittaa mainitsemalla blogikirjoitusteni nimistä. Nehän ovat tähän mennessä olleet melko nuivia, yksinomaan tj lukuun nojaavia otsikoita, jotka on vielä laskettu vanhan 362 tänäänjäljellä-laskennan mukaan. Tässä vuoden vaihduttua siirrynkin liukuvasti sekä 347 tj-laskentaan että verbaalisempiin otsikointehin.

Mutta mistähän sitä varsinaisen jaarittelunsa aloittaisi, tai mitähän sitä tähän ylipäänsä kirjoittaisi... Kaipa voisin aloittaa ytimekkäällä lainauksella:

"Aina kannattaa käyttää vastustajaa hyväksi- myös opetusvideoita tehdessä."
-ylil. X

Ja kuten tästä esimerkkisuorituksesta havaitsitte, sensuroin säälittä tällä kertaa ihmisten nimet yksinkertaisesti yliluutnantti äksäksi, koska osa lainauksista on aika härskejä ja lähes sopimattomia. Miksikö yliluutnatti, eikä esim. luutnatti tai vääpeli? Koska n. 85 % kaikista skappareista on yliluutnatteja, siksi. Käykää intti, ja tajuatte mitä tarkoitan.

Jatketaas parilla muulla unohtumattomalla lainauksella:

"Tottakai meidän täytyy tämmöisenä niin sanottuna 'köyhänä talonpoikaisarmeijana' käyttää näitä kikkoja."
-ylil. X, maastonkäytöstä

"Tietysti virhelyöntejä sattuu, ja järjestelmästä pääsee läpi imbesillejä."
-ylil. X, komppanian kokoonpanosta

"Jos bussi on myöhässä, se on hyväksyttävä syy myöhästyä. Jos taas olette Kuusamossa puuhun hirttäytyneenä ja lappalaiset raiskaavat teitä kolmatta päivää, se ei ole hyväksyttävä syy."
-ylil. X, lomilta palaamisesta

"Älkääs naurako! Alikersantin arvossa ei ole mitään hauskaa, se on hieno arvo. Jos saisin nämä rypyt ja tämän läskin pois, olisin mielelläni taas alikersantti!"
-ylil. X, jonkun puhuteltua tätä vahingossa alikersantiksi

"Te kun osaatte vain kolme sivistyssanaa, jotka ovat meetvursti, kondomi ja lavuaari, niin nyt opitte yhden lisää..."
-ylil. X

"Sokki ei ole sitä, että Prooke huomaa että Ridge on menossa 11. kerran naimisiin."
-ylil. X, sokin hoitotieteellinen määritelmä

"Tehdään niinku 40-luvulla Saksassa: puolet duuniin ja puolet uuniin."
- ylil. X jakaa joukkoeen liikuntasuoritusta varten

Kuten äskeisestä havaitsimme, ovat kouluttajat verbaliikan ja sanankäänteiden mestareita niin halutessaan. Omalla kohdallani on ollut monestikin todella vaikea pidätellä naurua heidän läpän heittoa kuunnellessa, ja olenpahan monesti nauranut ääneenkin, enkä suinkaan yksin. Seuraavista esimerkki suoritteista voi noheva lukija kuitenkin huomata, että osaamme me varusmiehetkin:

"Huoltokomppaniasta alkoi tornihuhu, jonka mukaan muke-ruoassa olisi ollut puolikas hiiri. Kapteeni käski sanoa, että se ei pidä paikkaansa. Se oli jotain muuta epäilyttävää."
-alik. X torjuu tornareita tiedotustilaisuudessa


"Se on niinku rippileiri, jonne saa ottaa aseet mukaan!"
-opp. X, huoltokomppanian harjoituksen varo-oppitunnin jälkeen


"Ja jokaisen ryhti korostuu oman munan verran nyt! Ei naurata! Sille ei voi mitään, jos on pieni muna!"
-alik. X muotoa viemässä

Vaan mikään, ei sitten mikään, voita iltavahvuuslaskentaa seuraavaa tiedotustilaisuutta, jos apukouluttajat haluavat tehdä siitä hauskan. Eritoten myös kouluttajien toisinaan harjoittama huudattaminen voi olla parhaimillaan melkoinen päivän kevennys, jos huudatus huuto osataan muotoilla tarkoin. Seuraavaksi sekä apukkien että skappareiden meillä huudattamia huutoja:

"Punaviiniä ja hyvää seksiä, komppania!"

"Juustohampurilaisia ja kananugetteja, komppania!"

"Vassareille vasektumia, komppania!"


Ja sitten pari varusmiesten kahta aivosolua vaivaavaa, hieman ajattelua vaativaa lohkaisua:

"Te saitte, komppania!"
-alik. X

"Ehkä joskus, komppania!"
-alik. X

"Ehkä joskus, herra alikersantti, muttei koskaan, komppania!"
-kok. X

Noh, se sanallisesta hauskuudesta (jos nuo nyt siviileille ja siviilinmielisille edes aukesivat). Seuraavaksi voisin kertoa pari saavutusta, joihin mahtava rökälesakkimme on yltänyt:

-Oltiin p-kauden kärkikomppania, putsattiin kaikki tarjolla olleet palkinnot

-P-kauden ensimmäisen harjoituksen ensimmäisenä yönä yksi ryhmä sai ryhmäteltan sijaan sissiteltan telttakankaan. Mukana oli kuitenkin ryhmäteltan kepit, ja teltan helma jäi 20 sentin korkeudelle maasta. Onneksi yön yli kestänyt rankka sade muistutti ryhmää kömmähdyksestä.

-Taistelija X hukkasi p-kauden harjoituksessa rynnäkkökiväärinsä. Hän oli ripustanut sen pimeässä metsässä puuhun merkitsemään ryhmän tulevaa telttapaikkaa. Rynkky kuitenkin löytyi, ja hän pääsi myöhemmin myös är-uu-koona tunnetulle kirjekurssille.

-Taistelija X hukkasi taistelussa kantamansa telamiinan, kymmenen kiloisen keltaisen betonimöhkäleen.Voi X, minkä teki!

-Taistelija X leveili jo valmareiden pääsykokeissa RUK jutuilla, ja jatkoi tarinointiaan p-kauden ensimmäisestä päivästä aina "haaveet kaatuu" päivään asti. Tuolloin sitten selvisi, ettei hän olisikaan pääsemässä rukkiin. Venähti kaverin naama, eikä naurattanut enää kaikkia irvileukojakaan miehen masentunut olo (Samainen taistelija neuvotteli kuitenkin kapteenin kanssa, ja pääsi Haminaan sittenkin).

-Taistelija X käy hetken tuvassa ollessaan päivystäjänä. Hän jää kiinni, ja joutuu koko komppanian kahden pahasuisimman skapparin suolaamaksi, seisoen asennossa 20 minuuttia. Näkee tapahtuneesta edelleen painajaisia.

-Apukouluttaja X kävelee muodon edellä ruokailuun siirryttäessä. Vastaa vastaantulevien jääkäreiden tervehdyksiin heilauttamalla kätensä reippaaseen "sieg heil" tervehdykseen.

-Taistelija X on poterovahdissa. Hänellä kuitenkin tulee kylmä ja väsy, ja hän suunnistaa kohti ryhmänsä telttaa. Siellä lähivartio mies käskee hänet kuitenkin takaisin, sillä hän on juuri hetken kuluttua herättämässä seuraavaa vartiomiestä. Yht'äkkiä sanaharkka keskeytyy, kun lähivartiomies havaitsee tuntemattoman henkilön aivan X:n takana. "Äks, äks! Kuka tuo on!?" "Ei se kukaan ole, eihän se edes ammu. Mää juttelin äsken sen kanssa." toteaa X katsoen lammasmaisesti tuntematonta. Tuntematon taistelija pyörittelee hetken päätään, poistuu vähän matkaa ja avaa tulen, paljastuen vihollisen tunnustelijaksi.

-Samainen ryhmä saa hiljaisenhälytyksen, ja rj käskee ryhmän asemaan. Ryhmänjohtajan hypättyä poteroonsa juoksee kuitenkin jotain nopeasti ryhmityksen läpi, kohti tulialuetta ja vihollisen mahd. tulosuuntaa. Rj tajuaa että juoksija on yli-innokas taistelija X, ja hän karju tämän perään "Äks, äks! Pysähdy! Seis!" Taistelunhurmoksessa (tai tavanomaisessa yleishurmoksessaan) X kuitenkin juoksee selkäkyyryssä ja ase ojossa pois, kadoten pimeyteen. Rj ilmoittaa jojolle: "Kymppi, ykkönen. Ryhmä asemassa, paitsi taistelija X, joka juoksi parisataa metriä asemista ohi." Hetken aikaa taajudella on aivan hiljaista, ja sitten kuuluu väsynyt vastaus: "Ykkönen, kymppi. Etsikää X."

-Samassa harjoituksessa sattui ja tapahtui muillekin ryhmille. Kävipä niin, että erään ryhmän taistelijat olivat päivän rähinöinnistä niin väsyneitä, että onnistuivat nuokkumaan ja nukahtelemaan mitä hauskimmilla tavoilla. Eräskin sankari törmäsi kiertovartiossa kahdesti puuhun nukahdettuaan kesken kävelemisen. Toinen sankari taas nuokkui jatkuvasti telamiinalaatikon päällä, vastaten joka kerta ärtyneesti: "JOO, olen hereillä!" jos joku kehtasi hänet herättää ja hänen valppautensa näin kyseenalaistaa.

-Samalta ikimuistoiselta leiriltä palatessamme eräs nimetön sankari sai niin kovan paskahädän, että pidäteltyään ensin tuskissaan monta tuntia jalkamarssilla hän lopulta myöntyi pyytämään rj:ltään lupaa helpotustaukoon. Ryhmänjohtaja otti radiolla yhteyden jojoon, joka epäuskoisen hiljaisuuden jälkeen myönsi 5 minuutin tauon. Sillä aikaa, kun tämä sankari kykki kyykyllä marssijonon häntä päässä, meni koko joukkoe polvelle ja 360 puolustukseen. Ei voi moni muu kehuskella ulostaneensa jääkärijoukkoeen vartioidessa!

Näitä tarinoita riittäisi erään skapparin sanojen mukaan lukemattomiksi saunailloiksi, eikä niistä kirjoittamalla tulekaan millään loppua. Jottei tästä postauksesta tule aivan älytön ja vallan mammuttimaisen pitkä, päätän sen nyt ja vaihdan vaihteen kevyempään. Ensi kertaan, siis!

8. luku: TJ230

Voi voi, aika se vaan rullaa eteenpäin, enkä vieläkään ole kuronut umpeen sitä 50 päivän rakoa, joka jäi tuossa AUK I:n lopussa kirjoittamatta. Yritän silti päästä ainakin vähän eteenpäin tänään, kun ei tuo lomilla kirjoittaminen oikein onnistu. Olen siis jälleen kinkussa, ja tälle kirjoittelulle löytyy tarkoituskin ajan tappamisen muodossa. Jatketaanpa siis siitä, mihin viimeksi jäätiin...

Oli siis synkkä ja pimeä yö, ja AUK I:n taisteluammuntaleiriharjoitus. Odotimme vuoroamme yöpuolustusammuntoihin, ja aika ei tuntunut millään kuluvan kylmässä ja märässä metsässä. Värjöttelimme märissä vaatteissamme toisiimme nojaten, jotkut jopa kasoissa nukkuen (näin toimi kuleemma koko Bravo joukkoe, nohevuuspisteet heille siitä) ja koitimme hieman levätä ennen ammuntoja. Olo oli kuin Easy companylla Bastognessa, erona vain, että meillä oli oikeasti lämpimämpää. Välillä pimeän metsän valaisi yksinäinen valoraketti, kun muut ryhmät puolustivat asemiaan. Ennen pitkää aloimme olla oikeasti kunnolla jäässä, ja kysyin oppilasjohtajalta, josko voisimme mennä lääkintämiehen nuotiolle, joka oli ihan odotusalueen laidalla. Ovj kuitenkin totesi tylysti, ettei sen ääreen koko joukkoe mahdu, ja niin jäimme hytisemään puiden alle.

Kului 20 minuuttia, ja etsin samaista miestä uudelleen. Yllätyksekseni löysin hänet edellä mainitun nuotion ääreltä lämmittelemästä, ja niin määräsin ryhmäni paikalle myös. Moraali nousi uskomattomalla tavalla, kun sai kädet ja jalat lämpimäksi ja hanskat kuivaksi, ja sai hetken istua nuotion lämmössä. Lopulta sitten pääsimme itse puolustusammuntaan...

Johdin ryhmäni suoja-asemaan lipastettuamme kuulat. Sieltä lähetin kaksi miestä "vartioon", josta he pian palasivat vihollistietoja mukanaan. Miehet asemaan ja vihut piikille. Ja siellähän niitä jastereita heilui pitkin alavaa maastoa. Ylitettyään tulenavaus tasan avasin valonvahvistimen läpi tähdäten tulen ja karjuin ryhmälleni "Valaise!". Ryhmänvarajohta, oppilas V, ampui valopistoolilla valaisten pimeän taistelukentän. Koko ryhmä avasi tulen kaataen jastereita joka puolelta. Ammuksen hiivuttua toistin käskyni, ja taistelu jatkui ruudin katkuisena eteenpäin...

Lopulta vihollinen perääntyi tehokkaan tulenkäyttömme edessä, ja vetäydyimme takaisin suoja-asemaamme. Loppu puhuttelussa sain maininna joukkoeen parhaasta johtamissuorituksesta, ja sain toisen köllini (siis kahvilipun jälleen, en sentään lomaa...). Olin tästä hieman yllättynyt, sillä tein melkoisesti virheitä mm. valaisemisessa ja vv:n käytössä, mutta pysyin kuuliaisesti hiljaa ja otin palkinnon vastaan.

Rätti väsyneinä, nälkäisinä ja kylmissämme pyoräilimme takaisin leiripaikallemme. Siellä sujahdimme nopeasti telttoihin, ja asetimme pelkän kalsarikipinän. Nukkumisaikaa meidän joukkoeellemme nimittäin osui hieman päälle kaksi tuntia, eikä kukaan jaksanut valvoa, millaista vartiota pidimme. Sain nukuttua sekavan kaksi tuntisen vapaaehtoiseten ryhmänjäsenten valvoessa (iso kiitos vielä oppilas J:lle ja K:lle!), jonka aikana mm. revin makuupussin huppua kaverini päästä höpöttäen samalla: "Hei, tässä lääkintämies! Tarvitko apua? Ota huppu pois!"

Aamulla pakkasimme leirin kokoon uusin voimin, ja suuntasimme heittämään käkrejä (normi suomeksi siis käsikranaatteja). Jotta pääsisin joskus eteenpäin tässä kirjoitus työssä, kerron lyhyesti, että koulutus oli mielenkiintoista, ja pääsimme heittämään oikeat sirpalekäkrit. Vähän siinä käsi tärisi kun sitä käsitteli, mutta valvomassa oli ylik. K, joka varmalla ja vakaalla äänellä ohjeisti ja antoi palautetta, niin että hätäpäivää ei ollut. Naatin nakkelun jälkeen siirryimme vanhoille kunnon ampumaradoille, ja ammuimme pitkästä aikaa kouluammuntoja (suomeksi siis radalla, ei sentään mitään rikollista). Parin kierroksen jälkeen alkoi ampumisen ote jälleen löytyä ja iskemät siirtyä kohti taulun keskustaa, ja tyytyväisenä poljimme takaisin kotiin, takaisin kasarmille.

Perillä huolsimme varusteet, ja väsyneinä paunuimme punkkiimme lepäämään 40 minuuttia kestäneeksi vapaa-ajaksi. Onneksi seuraava viikonloppu oli lomaa, ja pääsin palautumaan leirin valvomisesta.

...

Leirin jälkeen koitti rauhallinen viikko, jonka aikana meistä 40 ylenneettiin oppilas korpraaleiksi. Luku oli siksi niin jäätävän iso, että viimeisellä RUKkiin lähtijällämme oli niin huonot pisteet, mutta se on kokonaan toinen tarina, ja sen on ehkä parempi jäädä meidän kasarmimme seinien sisälle. Henkilökohtaiset pisteeni AUK I:n osalta olivat kuitenkin aika hyvät, kuuluin parhaan 25. joukkoon n. 150 miehen yksikössämme. RUKkiin lähtijät siis valittiin myös tällä viikolla, ja sinne lähtikin muutamia tuttujani, mm. letkeä oppilas L. ja pitkän huiskea kaverini oppilas K.

Viikon kohokohta oli ehdottomasti ylennyksiä seurannut helikopterikoulutus. Yksikössämme on tavattu luvata sellainen koulutettaville, mutta mm. vessojen seinillä (jotka ovat erittäin luotettava tiedonlähde!) lukee, että hekot ovat tornari, kunnes istut kyydissä. Tuona kauniina torstaina tornari kuitenkin muuttui todellisuudeksi, ja pääsimme puuduttavan varo-oppitunnin jälkeen oikeasti NH90 kuljetushekojen kyytiin. Kaikki olivat lähes lapsekkaalla tavalla innoissaan, ja voimakkaat koneet todistivat mahtinsa laskeutuessaan ja lähes kaataessaan lähellä odottaneen ryhmäni. Se ilmanvastus täytyy kokea, ennenkuin tajuaa, kuinka paljon hiekkaa ja kiviä lapojen aiheuttama tuuli lennättää. Juostuamme sisään ja köytettyämme itsemme ja varusteemme kiinni, pääsimme lyhyelle lennolle yli synkän Satakunnana metsien. Kaikkien ryhmiemme käytyä kierroksensa marssimme polleina takaisin yksikköön, olimmehan sentään olleet selättämässä näinkin kallista ja eeppistä tornaria.

Huhuh, kohta olen viimein suorittanut tämäkin via dolorosan ja kirjannut kaiken AUK I:n lopusta tähän päivään, mutta vielä on vähän jäljellä. Nyt kuitenkin lopetan ja suuntaan kohti kasarmia, ja ensikerralla jatkan mm. lumisesta gineksestämme, jona aloitin tämän nykyisen kirjoitus rumbani, ja AUK II:n taisteluleiristä, jota johti maanmainio ylil. J... Mutta siitä siis ensikerralla!

Ainiin... lääkintämieskurssimme jääk. H. (iso-Hoo, kaverit kyllä tietää kenestä on kyse) on nykyään VMTK:n sihteeri. Mainio pesti mainiolle miehelle!

7. luku: TJ 241

Taas on viikko vierähtänyt kun jaksoin blogini avata, mutta tarina jatkuu siitä mihin viimeksi jäätiin...

Oli siis AUK I viimeinen leiri, meille taistelupelastajille toinen. C-joukkoeemme oli jaettu kolmeen ryhmään, ja minä osuin sen ryhmänjohtajaksi. Oli kevyet paineet porukan kasassa pitämisestä ja johtamisesta jo lomilla palatessa, ja sykkeeni tiheni entisestään kun päästiin metsään. Onneksi meidän ryhmään oli osunut hyvää sakkia, ja meillä oli hyvä yhteishenki nähden siihen, että oltiin ainakin kolmelta eri e-kurssilta.

Leirin ensimmäisenä päivänä joukkoeemme pyöräili hyökkäysampumaradalle, ja aloitti käytännössä kylmiltään ampumaan ryhmänhyökkäystä kovilla. Emme olleet näes e-kurssiemme takia harjoitelleet lainkaan sitä, emmekä taistelemista ylipäänsä sitten p-kauden. Kaiken lisäksi metsä oli märkänä edellisten päivien sateesta, ja kangas oikein kutsui syliinsä ryömimään ja syöksymään. Olosuhteet olivat siis puolellamme. Onneksi kouluttajat (ainakin melkein kaikki, tietäjät tietävät tämän poikkeuksen) tiesivät taustamme, ja suhtautuivat opettavaisesti ja huumorilla kokemattomuuteemme.

Johdin siis ryhmäni läpi kahden hyökkäysradan, ja sain jopa kehuja viimeisenä suoritetulta. Kouluttaja piti itseasiassa otteestani siihen maalliin, että sain vallan köllin (kahvilipun, en sitä lomaa :P) suorituksestani, vaikka hän ei pitänytkään meidän yleisestä suoriutumiestamme oikeastaan lainkaan. "Älkää nyt käsittäkö väärin kaiken tämän negatiivisen palautteen jälkeen, enhän minä teitä paskoina ihmisinä pidä. Paskoina sotilaina minä sen sijaan teitä pidän." Kovaa palautetta tosin pehmensi sekä meidän että edellä mainitun kouluttajan kevyt repeäminen asialle, ja tiesimmehän me, ettemme olleet aivan samalla tasolla kuin jääkärilinjan käyneet.

Illalla suoritimme kasarmilla välillä käyden yösuunnistuksen. Sain parikseni vanhan toverini V:n, joka oli Tapaninmalja veteraani ja näin siis kova suunnistaja ja juoksija. Juoksinkin sitten kipeällä jalallani perässä klenkaten koko suunnistuksen, kun V hoiti suunnistamisen ja vanhemman tst-parin hommat. Saatiin aikaiseksi ihan hyvä aikakin, vaikkei kuitenkaan aivan komppanian parasta. Minun ja jalkani vika, uskoisin...

Yöksi sitten pyöräilimme takaisin leiripaikalemme, ja pistimme teltat pystyyn pimeässä haparoiden. Yö kului joten kuten täyteen ahdetussa ryhmäteltassa nukkuen.

Seuraavana päivänä joukkoeemme suunnisti pyöräillen puolustusammuntoja tekemään. Päivän ensimmäinen veto ei mennyt minun puoleltani johtajana erityisen hyvin, sen myönnän nyt ja toivon etten koskaan unohda sitä faktaa. Yritin parhaani mukaan ryhmittää ryhmäni valmiisiin juoksuhautoihin, mutta väsynyt pääni ei oikein onnistunut tehtävässään. Onneksi ryhmä oli hengessä mukana ja auttoi, ja veti sen ammunankin kunnialla läpi huolimatta minun kämmäilystäni. Itse taistelu siis meni ihan hyvin meiltä kaikilta.

Ensimmäisen puolustusvedon jälkeen kävimme pst- (panssarintorjunta, niille kenelle lyhenne ei ollut tuttu) asioita läpi, ja ammuimme kaikki KES harakit ja kaksi onnekasta ampui myös APILAksen harakit. Joukkoeen tarkoin ampuja, oppilas P, pääsi myös ampumaan kovan KESsin. Olihan se melkoinen paukku, ei ihan niin vaisu kuin olisin kaiken mollaamisen jälkeen odottanut. Omien havaintojeni perusteella sillä kaataa sen puhutun mopoautonkin, uskokaa tai älkää.

Päivän päätteeksi pääsimme jonottamaan yöpuolustusta varten. Alkupuhuttelun jälkeen jonotimme kolme tuntia pimäessä, kylmässä ja märässä metsässä. Siitä ja leirin viimeisestä päivästä, sekä mitä sen jälkeen on seurannut, ensi kerralla. Nyt kiirehdin matkaan, että ehdin illaksi kasarmille.

5. luku: TJ 306

Taas on aikaa viime kirjoittelusta sen verran vierähtänyt, että oli pakko raahautua taas sotkuun internet yhteyden äärelle. Viime kerjoittelu kerrasta taitaakin olla lähes kolme viikkoa...

Viimeksi kun kirjoitin, olin vielä alokas. Tässä kun nyt näppäilen, olen valan vannonut jääkäri, ja huomenna meidät aliupseerikurssilaiset ylennetään (tai alennetaan) vähemmän hienolta kuulostaviksi oppilaiksi. Eli sitten viime kirjoitus kerran on ehtinyt tapahtua paljon.

Kronologisesti ensimmäisenä ehkä kaikista mainittavista tapahtumista tulee vala ja valaviikko. Valaa edeltävä viikko oli meidän yksiköllämme yhtä löysäilyä, päättymättömiä palvelustaukoja ja sulkeisia. Itse vala taas oli kaikkea muuta kuin löysää touhua, ja eritoten minulle sattui vähän kaikkea. Valan kenraaliharjoituksissa aseotteita tehdessäni repesi toinen nahkahanskoistani aseenhihnan solkeen, ja jouduin itse valaan lainaamaan erään mukavan alikersantin sormikkaita (edelleen pisteet hänelle). Sitten juuri ennen valaa minua pisti ampiainen kaulaan, ja siinä sitten marssin paraatikentälle kaula ja huuli turtana. Onneksi turvotus ja kipu lakkasivat valassa seisoessa. Sää oli aluksi otollisen harmaa, mutta juuri vannottuamme veteraanin esilukiessa valaamme, alkoi aurinko porottaa kuin viimeistä päivää. Kaikkien silmät vuosivat ja naamat vääntyilivät kirkkaasssa polteessa, ja arvasihan sen, että juuri silloin se vala dvd:n kuvaaja osui kohdallemme. Toivottavasti tapauksesta saadut otokset eivät päätyneet itse julkaisuun, niiden edustavuus kun oli ihan omaa luokkaansa...

Valaloma sujui VMT:koon kyytisähläyksiä lukuunottamatta mukavissa merkeissä, ja palvelukseen oli jopa kumman kotoisaa palata. Jollain oudolla tavalla tästä paikasta on tulossa minulle koti. Tarkat rutiinit, hövelit tupakaverit ja yhteinen vapaa-ajan vietto tekevät tästä paikasta ainakin omalla kohdallani mieluisan ja mukavan paikan elää. Eikä se valmiiksi laitettu ruoka ja muiden hoitamat pyykit ja tiskitkään haittaa lainkaan.

Valan jälkeinenkin viikko kului enimmäkseen löysäilemällä, lukuunottamatta liikuntapäivää, jossa komppaniamme näytti vähän muille yksiköille sykkimisen mallia. Loppu viikon p-kauden palkintojen jako kruunasi mukavan viikon, meidän yksikkömme kerätessä kaikki tarjolla olleet palkinnot. Tienasimme maineen ja kunnian ohessa sievoisen kasan kuntsareitakin (tosin tornareiden mukaan meidän yksikössämme niitä ei paljon käytetä...).

Perjantaina sitten muutimme ja aloitimme AUK ykkösen. Haikeissa tunnelmissa jätimme vanhat tupamme, kaipaan itseasiassa vanhan tuvan meininkiä edelleen. Uusiin tupiin ja AUK:in oppilasjohtamiseen olemmekin sitten totutelleet tämän viikonlopun. Tupa on ihan mukava, ja uskon että ryhmähenki paranee ajan myötä muistuttamaan vanhan tuvan vastaavaa. Oppilasjohtamisesta taas en sano paljoa, sillä se ei ole sujunut aivan niin mainioisti kuin olisin olettanut. Eiköhän siihenkin tule tosin muutos ajan myötä, kun ihmiset oivaltavat kultaisen keskitien johtamisessa.

Eilen suoritimme AUK:in 12 kilometrin pikamarssin. Marssi tuli kaikille yllätyksenä, eikä siihen oltu ehditty valmistautua käytännössä lainkaan. Silti lähdimme koko komppanian voimin yrittämään mahdollisimman nopeaa aikaa taisteluvarustuksessa. Itse pelkäsin saavani huonon tuloksen tai jopa hylätyn, sillä jalkani olivat edellisiltäkin marsseilta jo kipeät (niinkuin oikeastaan kaikilla muillakin). Matka sujuikin oksennusta pidätellessä ja henkeä haukkoen, ja loppu suoralla olin lähes varma että kaatuisin jos pysähtyisin lepäämään. Onneksi onnistuin pitämään melko tasaisen lönkyttelytahdin loppuun saakka, ja ylsinkin parempaan tulokseen kuin olisin koskaan uskonut: sain asteikolla 1-5 täydet viisi pistettä. Tarkkaa aikaa en vielä tiedä, mutta viisi pistettä sai päästyään maaliin alle 86 minuutissa. Iltapäivän ammunat taas eivät menneet aivan yhtä nappiin, mutta tyydyttävästi nekin.

Itse ilta sujui lepäillessä ja palautuessa. Kävimme kavereiden kanssa sotkussa, saunassa ja muken iltapalalla. Näin saunareissullani yksiköstämme heitinkomppanian AUK:kiin siirtyneitä kavereita, ja vaihdoinkin heidän kanssaan kuulumisia ja kokemuksia. Onneksi mokomia pääsee näkemään taas viimeistään lomabussissa, varsinkin entisiä tupalaisia meinaa lähes epämiehekkäästi tulla ikävä.

Sotku sulkeutuu nyt, ja minun on lähdettävä takaisin yksikköön. Ensi kertaan, siis!

3. luku: TJ 334

Pääsinpä vihdoin pitkästä aikaa koneen äärelle ja kirjoitushommiin. Kaikenlaista on ehtinyt tapahtua sitten viime luvun. On ollut sulkeisia, ammuntoja, taistelukoulutusta, liikunta- ja urheilukoulutusta ja paljon muuta. Kokelaat ovat saapuneet yksikköön pitämään jöötä, ja vuosilomalla olleet skapparit ovat palanneet töidensä ääreen.

Mistähän tässä kertoisi tarkemmin... Aikaa ei taaskaan ole paljoa, istun Helsingissä Stockmannin Roberts Coffeen asiakaskoneella, ja täälläkin netin käyttö on rajattu 15 minuuttiin per asiakas. Onneksi tunkua ei ole, ja saatan saada mahdollisuuden kirjoitella hieman pitempään (edit: palasin tänne vielä myöhemmin iltapäivällä, ja mukava myyjätär tarjosi ilmaisen netin ja virvokkeita kuumuudessa kuivuneelle varusmiehelle. Pointsit siitä tälle paikalle).

Kerrompa vaikka kokelaistamme. Verrattuna alikkeihin, jotka jo tottuneella otteella mollaavat meitä ja pitävät meidät kurissa ja nuhteessa, kokelaiden rento johtamisote tuli yllätyksenä. Ainakin meidän joukkoeen kokelas N. antaa rakentavaa, alleviivaan, rakentavaa palautetta. Sen lisäksi joukkoeemme saa ajoittain jopa kehuja. Kehuja?! Meitä on tähän mennessä haukuttu aina, kun emme ole suoriutuneet jostakin yli odotusten. Ehkä tuo kummallinen tapa johtaa on suunniteltua, tai sitten RUKin käyneet kokelaamme ovat vain kyllästyneet järjestelmän ainaiseen kireyteen.

Me ammuttiin viime viikolla ATT:n (ampumataitotestin) harjoitukset. Kääntyviin tauluihin ammuttaessa en ole menestynyt erityisen mainittavasti aikaisemmin, mutta tällä kertaa osuin 11/12 laukauksesta, ja tienasin kuntsarin! Uusimme myös toisen kääntyvientaulujen ammunnan, rk seiskan. Sain siitäkin kiitettävän pistein 17/18. En tiedä, mitä tein toisin sinä päivänä, mutta sen päiväiset ammunnat menivät kummallisen hyvin, huomattavasti tavallista paremmin. Houkan tuuria, ehkä. Toivotaan että sitä riittää myös ensi viikolla ammuttavaan varsinaiseen ATT:hen asti.

Tiistaina meillä oli komppanian toinen (ja minun ensimmäinen johtuen ammunta uusinnoista) harjoitusmarssi. Matka oli melko lyhyt, vain rapiat kymmenen kilometriä, mutta täydessä taisteluvarustuksessa ja yli kahdenkymmenen asteen helteessä sekin matka tuntui pitkältä. Matkan varrella saimme suoraa palautetta taistelijoiden välisistä turvaväleistä joukkoeen johtajaltamme luutnatti K:lta. Mies ajeli pieniä hiekkateitä perässämme maasturilla ja huuteli tuimana ikkunasta ohjeita meille.

Kun sitten yhden alokkaan kenttäpullon  korkki katosi, siitä vasta mies riemastuikin. Jos space mariinien bolt pistolien noutoreissut (tietäjät tietää) kummastuttavat ja huvittavat, niin kuvitelkaapa joukkoeellinen (meidän tapauksessamme 33 miestä) suomalaisia valiosotilaita etsimässä kadonnutta pullonkorkkia! Puolituntia me ryynättiin taukopaikan metsänpohjaa, kunnes luovutimme ja palasimme kasarmille. Sieltä, edellä mainitun alokkaan kaapista, se korkki sitten löytyikin...

Komppania lähtee maanantaina viikon mittaiselle leirille. Oikeastaan se on kaksi harjoitusta peräjälkeen, käsittääkseni komppanian oma morttileiri ja pataljoonan yhteinen yhdistettynä. Vaikka olenkin ollut partiolainen ja eränkävijä koko pienen ikäni, lähtö jännittää minua hieman, sillä ruoan ja unen saanti ei ole taattua intin metsäkeikoilla. Partiossa ja omilla reissuillani olen yleensä levännyt ja syönyt ainakin melkein riittävästi, joten nyt työnnetään sitten rajoja uusiin ulottuvuuksiin.

Elämään intin vihreissä on jo tottunut. On hassua huomata, että kun aikataulut pettävät ja tunnelma kiristyy, on tyydyttävää löytää itsensä muodossa marssimasta kohti mukea. Jotenkin kai tieto siitä, että vaikka koko päivä ennen ruokailua olisi mennyt sekaisin, niin seuraavat 5 minuuttia saa viettää lämpimän ruoan äärellä. Ehkä se luo turvallisuuden tunnetta, rutiinit, aikataulut ja muut sellaiset. Jotenkin jollain kummalla tavalla kuitenkin viihdyn kasarmilla. Faktahan on, että olen asunut armeijassa kauemmin kuin uudessa kämpässäni!

Nyt kiirehdän kohti bussia ja lähtöä takaisin kotiin- tai siis yksikköön- koska kahvila sulkee kohta. Taakse poistun!

2. luku: TJ 350

Jälleen on aika rientänyt ja sotkuun päästy. Huhut kertovat että tämä armopala johtuisi joko siitä, että komppaniassa on päällikön poika joka marmatti isälleen, tai sitten jonkun äiti soitti päällikölle joka määräsi meidät sotkuun. Oikeastihan olisimme päässeet tänne vasta ensi viikolla.

Kuluneena viikkona on ammuttu rynkyllä, heitetty harjoitusnaatteja ja sykitty luutnantin sulkeisissa. Sairastuin kaksi päivää sitten inttiflunssaan, jota sairastaa par'aikaa noin 80% koko komppaniasta. Kaikki köhivät ja niiskuttelevat yhtenään, ja osa on jo etsiytynyt veksiinkin asti.

Viime käynnillä sotkusta tarttui mukaan karkin lisäksi pari ilmaista kirjaa (jotka kirjasto oli heittänyt pois) joita olen jonkin verran hitaalla tahdilla lukenut. Mahtava Morris ja sivistyneet siimahännät, jonka aikoinaan kirjoitti Terry Pratchett, on tullut luettua penskanakin kerran, mutta sillloin en tajunut vielä kirjailijavelhon hauskoja sanankäänteitä ja vitsejä. Romsku onkin ollut mukava pako välillä väsyttävästäkin kasarmitodellisuudesta.

Meillä on melkein joka ilta palveleustaukoa, eli aikaa jolloin ei ole suoranaisesti palvelusta (aka ohjelmaa), mutta ei myöskään oikeasti vapaata. Touhu on vähän outoa, kun miehet vain istuvat tuvassa lukien ja jutellen, mutta eivät kuitenkaan saa käydä lenkillä tai sotkussa. Puhelinta ja tietokoneita (ketkä sellaiset tullessaan toivat, omani tuon lomilta mukaan) saa onneksi palvelustauoilla käyttää, muuten tuvan tylsyyteen sekä hien ja pierun hajuun saattaisi jopa kuolla.

Aamukasa ( http://bloodpressure.fi/aamukasa/II-12-362 ) vaikuttaa lähes ylitse pääsemättömältä, mutta toisaalta kunnon militäärisekopää jopa viihtyy ajoittain tässä laitoksessa. Hajoamaan en ole vielä alkanut, mutta lomille, jotka ovat edessä ensi viikolla, kaipaan jo kovasti. Koska asun niin perhanan kaukana täältä, pääsen kotiin lentäen, ja olen kotona jo perjantai iltana! Vähän aikaa sitten luulin kulkevani junalla, ja se olisi tarkoittanut, että olisin perillä vasta lauantai aamuna.

Nyt kiireellä päivystäjänpöydän kautta tupaan, ettei tule esapekkaa, perillä pitäisi olla kahdeksalta. Taakse poistun!

1. luku: TJ 357

Ei helevetti, täytyy toteaman. Kiirettä pitää, ja siksi tämänkertainen blogikirjoitus jääkin lyhyeksi ja ytimekkääksi.

Ensimmäiset päivät ovat kuluneet nopeasti ja ruutiineja opetellessa. Oli mukava huomata, että tuvassa ja komppaniassa noin yleensä on aika samanhenkistä sakkia, ja juttu meidän kesken luistaakin jo sulavasti. Muutamaa keulivaa yksilöä lukuunottamatta aika hiljaisen varmasti ja käskyt toteuttaen on meidän yksikkö mennyt, ja itse olen ainakin osani hoitanu parhaani mukaan. Kertaakaan eivät vielä ole alikit tai muut kouluttajat mulle joutuneet pukeutumisesta tai käyttäytymisestä huomauttamaan, ja uskokaa tai älkää, osaan ylipäänsä olla palveluksessa hiljaa ja asiallisesti.


Nyt ekalla viikolla ollaan lähinnä haettu varusteita, opeteltu kaiken perusteita ja käyttäytymistä sekä parina iltapäivänä laiskoteltu tuvissa. Kovin yllättäen me ei olla opeteltu juurikaan siivoamista ja esim. punka/ pinkan tekoa, ainakaan kovalla tahdilla tai prioriteetteina.

Seuraavat kolme viikkoa on kiinni, ja en edes muista koska ensimmäiset iltavapaat ovat. Toisin sanoen kaikki elektroniikan käyttö on kielletty, paitsi nyt omaisten päivän sotkussa (jonne olen siis ensimmäistä kertaa etsiytynyt). Tässä siis syy miksen ole mm. eräälle Sodankylän jääkärille ilmoittautunut puhelimitse.

Meidän tupa on mukava, ja ehkä joukkoeen paras. Meillä ei ole päsmäröiviä tai yli-innokkaita, eikä pöljiä tai huumorintajuttomia alokkaita, toisin kuin kaikilla muilla tuvilla. Tällä hetkellä joukkoeemme, F-joukkoe, on komppanian parhaaksi arvioitu.

Nyt lopetan, koska pitää kiirehtiä soittamaan eräälle neitokaiselle, joka toivottavasti odottaa soittoani. Seuraavan kerran koneen ja blogin äärelle pääsen valitettavasti vasta parin viikon päästä. Nyt mustat nahkavarsikengät jalkaan ja kenttälakki päähän ja menoksi.

Prologi, osa 3: 10 päivää palvelukseen

Hjaa, nyt alkaa jo pikku hiljaa kuumotella lähtö. Ehkä asiaan vaikuttaa se, että lasken väheneviä lomapäiviäni päivittäin, ehkä se että alan vasta vähitellen tajuamaan, kuinka nopeasti lähtö onkaan edessä.

Sain tänään uuden kämppäni avaimet ja solmin sähkösopimuksen, ja huomenna olisi muuttourakka edessä. Sähköt harmiksi saan vasta maanantaina, sillä niiden asennuttaminen olisi maksanut satasen nyt viikonloppuna. Päätinkin sitten järjestää tuparit vasta ensi viikon puolella.

Ensi viikolla on viimeiset karatereenit ennen inttiä. Luin kuitenkin Aamukamman Säkylä 12/II langasta, että sinne olisi tulossa paljon muitakin kamppailulajien harrastajia. Valitettavasti vaikutti myöskin siltä, että suurin osa näistä taistelijoista harrastaisi jotain enemmän tai vähemmän ottelemiseen painottuvaa. Valitettavaa tämä on siksi, että meidän tyylisuunnassamme ottelutekniikkaa ei opetella kovin paljon alemmilla vyöasteilla, enkä siis itse omaa ottelemisesta juurikaan kokemusta. Toivattavasti tämä nyt korjaantuu intissä, kun iltaisin ilmeisesti olisi mahdollista reenata näiden vapaaottelijoiden opastuksella/kanssa. Täytyy myös toivoa, että ehdin harjoittelemaan tekniikoita myös yksin tai kaksin jonkun toisen karatekan kanssa, niin eivät pääse kovin unohtumaan tulevan vuoden aikana...

Ennen lähtöä pitäisi jaksaa vielä palauttaa ihmisiltä lainaamiani ja kämpilleni unohtuneita tavaroita. Leffoja ja pelejä on iso kasa, jonka lisäksi löytyy mm. pleikkari kakkonen. Tukkakin on vielä leikkauttamatta, ja vähintään kymmenen muuta asiaa hoitamatta.

Enää siis 10 aamua ennen palvelukseenastumista. Se on alle kaksi viikkoa... ja joudun vielä lähtemään sunnuntai iltana että ehdin seuraavaks aamuksi Kokemäen asemalle ja bussin kyytiin. Saapa nähdä mitä junassa nukkumisesta tulee, en oikein koskaan ole tottunut siihen... Paikat siinä vähintään aina menevät jumiin. Mutta moinen on onneksi huolenaiheena vasta kymmenen päivän kuluttua, nyt jatkan lomasta nauttimista ja omassa sängyssä lököttelystä.