13. luku: TJ 198

'sento! Levo! On jälleen tiedotustilaisuuden aika, ja tällä kertaa seuraa seuraavaa:

-Mahtavien ammuntapäivien mahtava loppu osa

-Via Dolorosa, tuomiopäivän polkupyörämarssi

-Villiäkin villimmät kurssijuhlat sekä

-Krapulaisen oppilasvarajohtajan päiväkirja

Alotellaas siis siitä mihin viimeksi tarinassa jäätiin. Ammunta viikkomme ensimmäiset ammunnat oli ammuttu alta pois, ja seuraavien kahden päivän ammunnat järjestettäisiin C-ampuma-alueella. Koko ammuntoja edeltäneen yön satoi lunta, ja aamulla sitä olikin hyvä kerros kaikkialla, paitsi auratuilla teillä. Sanon "auratuilla", koska lähellekkään kaikilta teiltä lunta ei oltu aurattu pois, kuten saimme huomata matkallamme kohti ampuma-alueita.

Järjestäydyimme aamulla valmiina polkupyörämarssia varten taisteluvarustus valmiina. Muutamien töhöjen taistelijoiden täydennettyä varustustaan asiaan kuuluvaksi aloitimme matkamme. Alku matka sujui suhteellisen nopeasti, mutta jo Camp Maurin kohdalla vauhtimme hidastui järkyttävästi: campiltä eteenpäin tie oli nimittäin auraamaton ja 15 sentin hangen peitossa. Tahtimme hidastui sellaiseksi, että joka toiset 10 metriä talutimme, ja joka toiset 10 metriä yritimme pyöräillä. Näin aina ake-radan puomille saakka, josta eteenpäin yksinomaan talutimme hangessa tarpoen. Silloin tällöin joku yritti menestyksettä nousta satulaan ja ajaa hetken matkaa, ja yhtenään miehiä kaatui pitkäkseen neitokseen. Koko joukkoe sekä apukouluttajame kylpivät hiessä, ja kirouksia sekä avautumista esiintyi niin miehistöllä kuin päällystölläkin, jopa siinä määrin että kokelaamme totesivat, ettei heillä ollut ikinä ollut niin hajottavaa rukki aikoinaan. Totesivat myös, että jos kirjekurssilaisemme palatessaan mutisisivat jotain aukkimme hajottavuudesta verrattuna omiin kokemuksiinsa, niin voisimme käskeä mokomien painua helvettiin.

Tämä, hyvät lukijat, oli Via Dolorosa. Itse kunnioitettu päällikkömme kapteeni U. viittasi tuohon polkupyörämarssiin tällä eräästä nettivideosta inttislangiin levinneellä termillä. Koko n. 7-8 km marssiin kului vähän vajaa kaksi tuntia + 10 minuuttia hikisten varusteiden vaihtoon perillä. Liekö tämä matka ollut itsense Herran Kaikkivaltiaan Jumalan rangaistus komppaniallemme jostain rikkeestä, vai olisiko päiväyksellä 12.12.12. ollut joku yhteys epäonneemme? Sitä emme koskaan saa tietää, mutta sen tiedämme, että Helvetissä on taso, jossa tuo tuomiopäivän polkupyörämarssi jatkuu ikuisesti.

Itse kahden päivän ammunnat sitten sujuivatkin vallan loistavasti, mukaan lukien niiden väliin osunut yöpyminen C-alueen maastossa. Ammuimme, kuten linjanjohtajamme ylil. K. oli aikaisemmin luvannut, "kaikilla mahdollisilla aseilla mahdollisimman paljon". Ammuimme kukin 85 laakia konekiväärillä (tyylillä tuli vapaa), 90 laakia rynkyllä (edelleen tyyliä tulivapaa), 7 laakia tarkkuuskiväärillä (mallia hyvin-kohdistetut-kiikaritähtäimet), 20 laakia haulikolla (mallia siistein-ase-koskaan), sekä pistoolilla 50 laakia (jätti sanattomaksi). Näiden lisäksi ammuimme kaikki apilaksen harakit, sekä 10 taistelijaa kovan KESsin ja yksi apukouluttajista kovan apilaksen.

Konekiväärillä osuin maastoon hyppiviin jastereihin ihan kiitettävästi, mutta osumatarkkuus oli minulle toissijaista, kun sain ampua vapaasti niin pitkää sarjaa kuin halusin. Täytyy kyllä myöntää että nappi pohjassa ampuen pkm on ehkä yks mäheimmistä aseista koskaan. Tarkkuuskivääristä en sitten sano sen enempää, kuin että kiikarit oli sillä vissiin kohdistettu, että koko joukkoeesta kukaan ei osunut kertaakaan kolmeen sataan metriin. Ei kertaakaan. Rynkyllä taas ammuimme n. 200 metriin, minäkin ihan hyvällä menestyksellä tuplalaukauksia päästellen. Haulikko taasen osoittautui melko helkkarin siistiksi vehkeeksi, ja se on tähän mennesse kokeilemistani aseista eniten fiktiivisiä, peleistä ja elokuvista tuttuja vastakappaleitaan muistuttava ase. Varsinkin äänet, eritoten lataus- ja lipastusäänet ovat aivan kuin vaikka Terminaattorista. Haulikolla osuin ilman ongelmia, ja ammuttuani pari laukausta totesin vehkeen kuin minulle tehdyksi. En tosin ollut ainoa joka tykästyi hulikkoon, sillä myöskin kersanttimme ja kokelaamme naureskelivat ampuessaan ja olivat aseesta aivan yhtä innoissaan kuin mekin. Perjantai aamuna ammutut pistooliammunnat olivat viikkomme kruunu, grandehefe kokelas M:nkin sanoin parhaat ammunat koskaan. Osumatarkkuuteni ei ollut erityisen hyvä (lue: se oli säälittävää) johtuen epävarmasta ampuma-asennostani, mutta koska odotin kaikista aseista juuri pistoolin käsittelyä eniten, myöskin nautin sillä ampumisesta täysin rinnoin. Toivon kovasti että enemmällä harjoittelulla saisin tarkkuutta ampumiseeni, enkä oikeastaan näe sitä lainkaan mahdottomana, olinhan aika kehno rynkyllä ampujakin ennen kuin kehityin nykyiselle tasolleni.

Teitenkään oleskelumme ampuma-alueella ei ollut pelkästään ampumista, vaan ke-to välisen yön lepäsimme teltoissa. Pääsimme ohjelman päätyttyä 1600 pystyttämään niitä, ja olimmekin ennennäkemättömästi turvallisesti teltoissamme jo ennen seitsemää. Ilta ja yö sujuivatkin läpyskää heittäen ja creepyjä juttuja kertoillen sekä nukkuen. Aamulla oli jopa melko helppo herätä lämpimässä teltassa, kun vartiovuoroja ei ollut yön aikana vallan hävytöntä määrää.

Torstaina räjäyttelimme aamupäivän ylil. A:n ohjastuksessa 1kg- 3kg räjähdyspanoksia, niin routapanoksia kuin kylkimiinojakin, unohtamatta vanhaa kunnon putkiraivainta. Elokuvamainen jyrähtely tauotti pioneerimaista seisoskeluamme (meillä oli käskettynä varustuksena vielä kaiken päälle pakkastakki sekä kypärä, ei edes tst-varustusta), ja värjöteltyämme tehonäytösten ajan pääsimme ampumaan lumituiskeessa singoilla. Itse en apilaksen harakilla osunut lähellekkään maalia, ja myönnänkin, etten ole osunut singolla kahdesti putkeen sitten p-kauden. En tosin ollut ainoa hutiampuja, sillä yksi kymmenestä kovan kessin (kevyenkertasingon) ampuneista oppilaistamme sekä kovan apilaksen ampunut alik. K. ampuivat huti maaleistaan. Mikäs siinä, komeasti jyrähtelivät nekin laakit.

Räiskintäviikkoamme seurasi vlv loma, jonka jälkeen koitti nyt meineillään oleva aukin viimeinen viikko. Ensimmäiseksi mainittakoon, että sain tehtäväkseni oppilasvarajohtajan nakin, joka selkosuomeksi tarkoittaa kalustovastaavaa. Nakki on sikäli kurja, että olen koko viikon ravannut epäselkeiden ohjeiden saattelemana kouluttajien huoneissa sekä vääpelintoimistossa kumartelemassa ja kysymässä avaimia, kansioita, listoja ja lisäohjeita. Maanantain kalustonpalautus sujui pientä alkukankeutta sekä muutamien oppilaiden nurinoita lukuunottamatta melko hyvin, eikä tämä krapulapäivänkään kaluston siirtely huonosti mennyt. Mutta nyt menenkin asioiden edelle, sillä ennen krapulaa täytyy juoda ja juhlia.

Kurssijuhla... Sitä olikin odoteltu pitkään ja hartaudella. Kun se viimein koitti, ja siirryimme valvojanapulaisen puhuttelun saattelemina päällystökerholle, olimme koko sakki enemmän tai vähemmän innoissamme. Juhlaa varten oli pst:n miehiä lukuunottamatta koko vanha (taikka tuleva, kummin vain) 1. JK koottu kasaan, ja tapasinkin juhlassa paljon vanhoja tuttuja p-kaudelta. Ohjelmassa oli niin tanssityttöjä kuin standuppiakin, sekä tietysti alkomahoolin ostomahdollisuus (jota tietysti hyödynsimme kaikki ahkerasti). Kohotimme maljoja niin jälleen näkemisille, AUKin päättimiselle, kv-kauden alkamiselle kuin vanhoille joukkoeillemme sekä tietysti rakkaalle komppaniallemmekin. Apukouluttajamme juhlivat meidän kanssamme, ja itsekin sorruin tarjoamaan vanhan Foxtrot joukkoeen alik. A:lle juotavaa, olihan hän esimerkillään johtanut joukkoamme läpi hikisen p-kauden. Hän meni sitten lupamaan minulle perintösläbärinsä (sisätossunsa), jotka oli jo joku II/11 alikersantti aikoinaan koristellut ja pistänyt kiertoon. 

Juhlista riittäisi loppumattomiin kirjoitettavaa, paljon sellaista mitä kehtaisi tässä julkaista ja paljon sellaista, josta ei taideta koskaan upseerikerhon seinien ulkopuolella puhua. Lopputulema osaltani oli kuitenkin marssi kahdestaan opp. J:n kanssa kohti kasarmia klo 21.35, sekä nopea nukahtaminen omaan punkkaan heti sinne asti selvittyäni.

Ja tästä pääsemmekin siihen, mistä juhla-aiheeseen siirryimme, nimittäin krapulapäivään, tähän tämän päiväiseen nimittäin. Heti aamusta minua tervehtivät ovj:n tehtävät sekä jyskyttävä pää (josta onneksi pääsin eroon päivälliseen mennessä). Itseasiassa omaksi ja varmaan muidenkin yllätykseksi sen päiväinen kalustorumba sujui maanantain vastaavaa ylivoimaisesti paremmin, huolimatta koko joukkuetta vaivanneesta kankkusesta. Jälleen kuitenkin yksittäiset taistelijat jaksoivat purnata, ja lämpenin aikalailla uhaten lähettää änkyröivän oppilaan kapteenin tai linjanjohtajan puheille, jos totteleminen ei kiinnosta. Kyseisen välikohtauksen jälkeen kalustonsiirto sujuikin melko jouhevasti, ainoana harmina epäselvät ja yllättävät ohjeistukset ja lisäohjeet kouluttajilta. Lukuunottamatta siis ehkä turhan kontroloivaa otettani suoriuduin tämän päväisestä mielestäni mainiosti.

Olemme tällä viikolla muuttaneet j-kauden tupiimme, jotka vastaavat sijoitustamme sodanajankomppaniassamme. Myös KRHK:n yks jiikoolaiset ovat palanneet tänään rakkaan kakkos kasarmin katon alle, täyttäen sen tyhjenneitä käytäviä pitkästä aikaa. Huomenna paikalle saapuvat vielä PSTK:ssa koulutuksessa olleet toverimme, ja sittenpä lukuunottamatta rukin kirjekurrsialisia on tuleva komppaniamme koossa. Itse pääsin siinä toivomalleni paikalle, nimittäin Hotel joukkueeseen lääkintäryhmään, yhdessä ystäväni opp. K:n kanssa.

Huomenna olisi edessä aukin viimeinen päivä, joululomille lähtö sekä perintösläbien vastaanotto, unohtamatta tähänastisen palveluksen kohokohtaa, alikersantti ylennystä. Näihin tunnelmiin ja huomista odotellen lopetan tämän tämän kertaisen tiedonantoni. 'sento! Alkaen, muodon molemmista päistä, takaisin tupiinja toimiin, mars-mars!

ps: VMTK:n sihteeri jääk. H. lähettää jouluterveiset kaikille lukijoille. Vittu hyvää joulua.

10. luku: TJ228

Tarina jatkuu jälleen...

Olimme siis lähdössä ryhminemme AUK marssille, ja jännitys oli ryhmässämme katossa. Isoa osaa porukkaa hajotti aivan jäätävästi lähteä kävelemään 40-60 kilometriä harmaassa sade säässä, mutta muutamat innokkaimmat (minä mukaan lukien) lähes odotimme matkaan lähtemistä.

Lopulta lähtöajankohta koittikin, ja nousimme kylmästä teltastamme, ja lonnimme huoltokomppanian asehalliin ottamaan vastaan lähtökäskyn. Saimme kopioida karttaamme kolmen rastin paikat, ja matkaan lähdettiin sekalaisessa häröpallomuodossa. Tahti oli heti alkuun melko hyvä, semmoinen 6-7km/h.

Ensimmäiselle rastille pääsimme jo 40 minuutin kävelyn jälkeen, joka oli kuleemma muihin komppanioihin nähden erittäin hyvin. Joku viestikomppanian sakki oli kuleemma etsinyt tietään rastille yli kahden tunnin ajan! Rastilla keitimme puoli pakillista vettä mahdollisimman nopeasti, nuotiot tyhjästä rakentaen. Selviydyimme rastista melko hyvin, ja jatkoimme apukouluttajiemme (jotka olivat rastinpitäjinä) kannustamana kohti seuraavaa rastia.

Tässä kohtaa matkaa oli moreeni yllättävän korkealla, ja jopa usein gonahteleva oppilas S. oli melko hyvillä mielin. Kuitenkin rastien ja kilometrien karttuessa alkoi ryhmähenkemme katoamaan ja yhteiset huudot hiipumaan. Ensimmäisten rastien jälkeen kärkimiehen ja peränpitäjän välillä oli noin puolikilometriä, kun lähes yli-innokas suunnistajamme porhalsi eteenpäin huonompi kuntoisten laahustaessa perässä.

Saatuamme seuraavat rastit HK:ssa ahdoimme pari lusikallista lämmintä pakkiruokaa suihimme, otimme kuivamuonat mukaamme ja rakot & muut huollettuamme jatkoimme matkaa seuraavalle kierrokselle. Pimeä alkoi valtaamaan alaa synkän Satakunnan metsissä, ja otimme lamppumme käyttöön. Selvitimme seuraavat rastit melko rivakkaan, mutta aikaa HK:seen paluuseen kertyi hitaasta tahdistamme ja pitkistä välimatkoista johtuen.

HK:n pihalla jouduimme seuraavana tehtävänämme pitämään pakollisen kahden tunnin tauon. Mitä erinäisimpiä teorioita tauosta ja sen tarpeellisuudesta esitettiin, mutta itse uskon siitä seuraavaa: sen oli yksinkertaisesti tarkoitus olla hajottava. Kahdessa tunnissa ei millään ehtinyt sekä huoltaa jalkoja, täyttää vesiä että nukkua, mutta siinä ehtivät kuitenkin lihakset jäykistyä. Menimme kuitenkin telttaamme ja laitoimme kaminaan puita. Lämpimässä sitten vaihdoimme vaatteitamme ja valmistauduimme marssin viimeiseen reissuun. Kävi kuitenkin niin pahasti, että eräs ryhmästämme sai allergisenreaktion, ja joutui keskeyttämään. Onneksi emme silti saaneet tästä tahattomasta keskeytyksestä aikasakkoa, joka oli 1h per keskeyttäjä.

Viimeinen rykäisymme alkoi eeppisillä tunnelmilla skappareiden soittaessa jotain leffamusiikkia meidän kopioidessamme seuraavien rastien paikkoja kartallemme. Lähdimme melko väsyneinä matkaan, ja ryhmähenkemme oli tässä vaiheessa jo todella rakoillut. Selvitimme kaksi ensimmäistä rastia melko nopeasti, mutta kolmas oli näistä nähden tuhottoman kaukana. Sinne raahustimme useiden tuntien ajan, ja riitely oli jatkuvaa ja välillä hermoja raastavaa. Viimeiselle rastille raahustimme rättiväsyneinä, ja se sitten koettelikin väsyneitä mieliämme (varmasti tarkoituksella) oikein olan takaa.

Tehtävänämme oli yksilösuorituksena tehdä kahdesti kuullun tehtävän annon perusteella pitkä lista vartiovuoroja 15 minuutissa paperille, sekä päättää ryhmän toiminnasta seuraavan vuorokauden ajan. Henkilökohtaisesti suoriuduin tehtävästä melko huonosti, sillä minulta oli jäänyt tehtävänannossa ylöskirjaamatta eräs erittäin tärkeä aikamääre, johon sitten koko suoritukseni luhistui. En ole vieläkään päässyt näkemään (enkä ehkä koskaan pääsekkään) tuota tehtävälappustani, mutta uskon saaneeni siitä vain yhden osa-alueen oikein. Ei siis mikään mallisuoritus sillä saralla.

Jatkoimme matkaamme rastilta kohti kotia ja lämmintä telttaa. Viimeinen kävelymatka tuntui lähes loputtoman pitkältä, mutta suoriuduimme siitä silti ilman ihmeempiä ongelmia, kuitenkin melko hitaasti raahustaen. Perillä luovutimme lippulappumme valvojille ja menimme uupuneina telttaamme, ja ensimmäinen taistelija nukahti täysissä pukeissa meidän muiden jutellessa alta 10 minuutin.

Nukuimme levotonta unta, ja ainoana koko ryhmästä nukuin makuupussissa pelkissä boxereissa, kuten yöpyminen on opetettu. Muut nukkuivat märissä vaatteissaan hytisten. Pidimme lyhyitä, 30 minuutin kipinävuoroja. Omani päätteeksi meidät tultiin herättämään aamupalalle, enkä väsymyksestäni ja toiveistani huolimatta päässyt enää takaisin makuupussin lämpöön. Olinpa ainakin ennen muita jalkeilla.

Syötyämme pakkiaamiaisen, pakkasimme teltat ja lähdimme huoltamaan kotikasarmille. Huollettuamme joukkuemateriaalin, saimme kapteenin luvalla käydä ennen rynkkyjemme puhdistamista suihkussa ja vaihtaa puhtaat vaatteet. Huollettuamme itsemme ja aseemme saimme levätä, ja itse nukuinkin kolmen tunnin päikkärit. Olo oli lähes palautunut niiden jälkeen, ja loppupäivän vapaa-aika sekä pyykinvaihto sujuivat mukavasti, ja illalla painuimme jälleen omien punkkiemme vällyjen väliin.

Marssin jälkeen vietimme viikonlopun kasarmilla kouluttamista opiskellen. Tämä tapahtui rastikoulutuksen muodossa. Opetimme vuoron perään toinen toisillemme 10 minuutin ajan rynnäkkökiväärin purkamista ja kokoamista, ja tätä jatkui vapaa-aikaa (sekä lähes yhtä puuduttavaa sinkokoulutusta) lukuunottamma koko viikonlopun. Sääkään ei juuri suosinut meitä kinkkulaisia, kuten viime gineksessä, vaan se oli tasaisen harmaa ja sateinen.

Tänään (että olen odottanut että pääsen jälleen kirjoittamaan "tänään") pakkasimme huomenna alkavaa leiriä varten, ja kävimme kaivamassa jastereita ampuma-alueelle, jota käytämme keskiviikkona joukkueen hyökkäysammunnoissa. Leirillä ammumme kuleemma pelkästään kovilla (?!) ja kuivaharjoitteluakin teemme vain ammuntojen vaatiman määrän. Maanantai sujui poikkeuksellisesti aurinkoisena tasaisen harmaan pilvipeitteen väistyttyä, mutta leiriä varten uskomme kaikki sään jälleen kostuvan. Onneksi leiriä seuraa pitkästä aikaa loma, vaikkakin lyhyt sellainen.

Kas näin, nyt olen viimein tehnyt sen, mistä olen pitkään puhunut kirjoittanut, eli kertonut kaiken (ainakin suurpiirteisesti) AUK I:n alusta tähän päivään. Tästä eteenpäin pyrin kirjoittamaan ainakin kerran viikossa. Nyt on kuitenkin jälleen aika karata näyttöpäätteen ääreltä ja suunnata mukeen iltapalalle, ja sitä kautta omaan tupaan lepäilemään ja lataamaan akkuja leiriä varten. Viikonloppuun, ainakin toivon mukaan, siis!

9. luku: TJ229

Jatketaanpa siitä, mihin eilen jäätiin...

AUK II siis lähti käyntiin tuossa nelisen viikkoa sitten (jos nyt laskin oikein). Osa AUK I:n komppaniasta siirtyi muualle koulutukseen, mm. tarkka-ampujiksi ja pst-miehiksi, sekä RUK:kiin ja Lahteen lääk. AUK:kiin. Jäljelle jääneet muut kuin kuskit ja vaunumiehet koottiin Alfa joukkoeeksi, joka jatkoi jääkärilinjan ainoana joukkoeena. Suurin osa joukkoeen kokoonpanosta oli entisiä c-joukkoeen miehiä, eli tukilinjalaisia, kuten meitä taistelupelastajia. Vanhoista jääkärijoukkoeista, Bravosta ja Alfasta, tähän uuteen Alfaan siirtyi ainoastaan kahdeksan miestä. Koska muut komppaniaamme jäänet miehet olivat ajokoulutuksessa, asetettiin kaikki apukouluttajat ohjaamaan meitä koko AUK II:n ajan. Tästä uudesta joukkoeestamme käytiin mm. seuraavanlainen keskustelu apukouluttajien toimesta:

"-Onko tässä meidän koko joukkoe?

-Meidän kultamussukat.

-Näyttävä joukkoe!

-Taistelupari per apukouluttaja!

-Ei vittu, puolet näistä on lämäreitä, voidaan ampua kovilla!"

Alku oli siis lupaava. Uusi tupa vaikutti tuolloin melko lupaavalta (ja aika siedettäväksi se on osoittautunutkin) ja kokonaisuudessaan joukkoe aika kykenevältä. Ensimmäinen viikko oli melko kevyt ja sisälsi paljon oppitunteja, joita seurasi kinkku viikonloppu. Tuolla viikolla tuli myös ensilumi maahan, joka mukavasti jääsi jalkamme sulkeisia tehdessä. Sitä tuli itseasiassa vallan absurdin paljon, nimittäin kokonaiset 15 cm! En sinänsä olisi uskonut, että tänne eteläänkin voi tulla niin paljon lunta niin nopeasti.

Keli oli kuitenkin pääasiassa kaunis, kun vietimme viikonlopun rakkaassa varuskunnassamme. Lauantain harjoittelimme koko päivän viestikaluston käyttöä, mm. Sanlaa ja 141 sekä 241 radioiden käyttöä. Sunnuntain puolella pääsimme ensimmäistä kertaa koko palveluksen aikana nukkumaan YlPalvon mukaisesti 0800 asti aamulla, ja tämä yhdistettynä talviaikaan siirtymiseen teetti sen, että nukuimme kokonaiset 11 tuntia. Heräsimme siis virkeinä ja hyvin nukkuneina kauniiseen, lähes kevättalven laskettelukelejä muistuttavaan auringonpaisteeseen. Söimme maittavan brunssin mukessa, jonka jälkeen teimme koulutuskorttejamme muutamia tunteja. Kun omansa oli saanut valmiiksi, sai lähteä Kuntotalolle urheilemaan, ja näin toimin minäkin. Kävin tekemässä parin kaverini kanssa kahvakuulaharjoituksen, jonka jälkeen kertasin pitkästä aikaa karaten katoja. Rankasta reenistä palauduin saunomalla ja uimalla, ja palatessani kotikasarmille olin rento kuin lämäri veksin päivystäjänä. 

Iltapäivällä meillä alkoi pitkä vapaa-aika, ja tulin silloin itseasiassa tänne sotkuun kirjoittamaan ensimmäistä kertaa sitten jääkäri aikojeni. Ajatella että haaveilin silloin saavani kirjoitettua välistä jääneet 50 päivää kahdessa illassa!

Rauhallisesta viikonlopusta oli lähes ikävä jatkaa raskaaseen viikkoon. Maanantaina saimme tiukan koulutuspaketin aiheesta joukkoeen hyökkäys, ja jo tiistaina pakkasimme tavaramme ja lähdimme leirille testaamaan taitojamme. Voi pojat mikä myllytys siitä tulikaan...

Leiri alkoi ankeissa merkeissä, kun lumi suli osittain pois ja jätti metsän märän loskaiseksi. Jääkäri ei kuitenkaan vettä pelkää, ja varustimme itsemme kumisaappailla, lumipuvun housuilla ja maastopuvun takilla, sekä maalasimme kasvomme naamioväreillä (C- joukkoeen miehet, minä mukaan lukien, ensimmäistä kertaa). Yhdistelmä muistutti toisen maailman rähinän viimeisen kevään ss-miesten maastovarustusta, ja oli omiaan huvittamaan minua leirin raskaampina hetkinä. Toinen varustuksesta kummunnut huvitus oli naamiovärimme. Koska vihreä väri loppui yllättävän nopeasti, ja koska minä satuin tekemään naamiointiin kuuluvat mustat viivat ennen vihreää pohjaväriä, oli osa joukkoeestamme naamaltaan mustia marsalkka Mannerheim.

Leiri sujui hyökkäyksen eri vaiheita sahatessa ja ylil. J:tä kuunnellessa. Tuo pieni mutta karismaattinen kouluttaja muistutti minua kuvasti vanhasta opettajastani (joka toivottavasti lukee tätä ja tajuaa viittauksen), ja onnistui erikoisella ja mukaansa tempaavalla tyylillään pitämään ainakin suurimman osan meistä mukana koulutuksessa. Hänen johdollaan siis raahasimme pitkin metsiä telamiinoja, juoksimme koukkuja ja ajoimme narupaseilla, noilla jääkärin lempi kulkuneuvoilla.

Kun yöt kuluivat koulutuksessa, menivät yöt vartioinnissa. Meille osoitettiin niin paljon erilaisia vartio tehtäviä, että nukuin koko kolmen päivän harjoituksen aikana kolme tuntia, ja sain vielä kuulla jälkeen päin että meillä oli ollut helppoa. Täytyy tosin myöntää, ettei meillä ollut yöllisiä hälytyksiä lainkaan, vaan vihollisemme pioneerikomppaniasta hyökkäsivät lähinnä aamulla ja aamuyöllä.

Yhtenä leirin kohokohdista pidän edelleen yöhyökkäystä paukkupatruunoilla. Olin ryhmänvarajohtajana, ja sain kyseisessä vedossa käsiini valopistoolin ammuksineen. Oli mielestäni kohtuullisen siistiä hiipiä pimeässä metsässä rj:n tähystäessä, ja ampua valopistoolilla tämän karjuessa "Valaise!". Menossa oli mukana ruudin katkua ja testosteronin käryä, vaikkei ryhmämme loppujen lopuksi erityisen hyvin selviytynytkään.

Leiriltä poistuimme jalkapatikalla, jonka aikana joku sankari onnistui pysäyttämään koko joukkoeen vartioon käydääkseen tarpeillaan, ja vieläpä kahden kilometrin päässä kasarmilta! Mitähän lie senkin sankarin päässä liikkunut... (tietäjät tietää)

Leirin jälkeen oli lähes taivaallista viettää pitkä (itseasiassa inttiaikani pisin) loma, joka kesti perjantaista tiistaihin. Levytin oikein olan takaa, vietin laatuaikaa kavereiden ja tyttöystävän kanssa ja nukuin. Loman jälkeen hyppäsinkin sitten jo maanantaina alkaneelle räjäyttäjäkurssille, jota johti kieroa huumoria ja välinpitämättömyyttä harrastava ylil. A. Kurssin aikana laskimme kaikenlaista lähtien ohmeista päättyen kasapanoslaskuihin. Siistin sisätyön lisäksi pääsimme kokemaan haisevana pioneerina olemisen kauhut, kun rakensimme tnt:stä kasapanoksia ja tulenkuvauskenttiä ja räjäyttelimme niitä maastossa. Kyllä siinä kädet välillä tärisivät kun oli nähnyt 1g nallin tehon, ja tiesi pitelevänsä käsissään itsetehtyä, 30 kertaa tehokkaampaa viritelmää. Hengissä ja hienoja kokemuksia takanani kuitenkin kurssista selvisin, ja nyt vain odotan työkokemusta jotta saisin räjäyttäjäkorttini lunastettua.

Viime viikolla, eli räjäyttäjäkurssia seuranneella viikolla, meillä oli AUK marssi. Jännitin sitä ensiksi jonkin verran apukouluttajien kerrottua kalajuttujaan aiheesta, mutta mitä lähemmäs marssi tuli, sitä varmempi olin, että se olisi vain ylipitkä partiotaitokisa. Marssia edeltäneenä päivänä saimme reilusti aikaa valmistautua, ja ajan käytimmekin hyödyksi mm. nukkumalla ja tstliivejämme muokkaamalla. 

Itse marssin kai voi laskea alkaneen siitä, kun meidät herätettiin yllättäen 0330 kers. P:n huutaessa "YLÖS!". Nopean ulos siirtymisen jälkeen meidät siirrettiin tekemään johtamistaidon kirjallinen koe, joka meni osaltani melko hyvin, väsymyksestäni huolimatta. Kokeen jälkeen söimme mukessa aamupalan, josta sitten siirryimme liukuvasti odottelemaan lähtöä tupiimme. Pakkasimme teltat ja muut majoitusromppeet, ja lähdimme sitten kenttävarustus mukanamme kohti huoltokomppanian takapihaa, josta marssin käppäily vaihe alkaisi.

Perillä pystytimme teltat ja söimme lounasta. Koska minun ryhmäni lähti viimeisenä, saimme (tai jouduimme) lepäämään vielä tunnin teltassa... Jonka jälkeen sitten itse marssi alkoi. Mutta nyt sotilaskoti menee jälleen kiinni, ja joudun taakse poistumahan. Siis ensi kertaan, jolloin viimein saan katettua tämän perkuleen 50 päivän jakson, jona en kirjoittanut!

8. luku: TJ230

Voi voi, aika se vaan rullaa eteenpäin, enkä vieläkään ole kuronut umpeen sitä 50 päivän rakoa, joka jäi tuossa AUK I:n lopussa kirjoittamatta. Yritän silti päästä ainakin vähän eteenpäin tänään, kun ei tuo lomilla kirjoittaminen oikein onnistu. Olen siis jälleen kinkussa, ja tälle kirjoittelulle löytyy tarkoituskin ajan tappamisen muodossa. Jatketaanpa siis siitä, mihin viimeksi jäätiin...

Oli siis synkkä ja pimeä yö, ja AUK I:n taisteluammuntaleiriharjoitus. Odotimme vuoroamme yöpuolustusammuntoihin, ja aika ei tuntunut millään kuluvan kylmässä ja märässä metsässä. Värjöttelimme märissä vaatteissamme toisiimme nojaten, jotkut jopa kasoissa nukkuen (näin toimi kuleemma koko Bravo joukkoe, nohevuuspisteet heille siitä) ja koitimme hieman levätä ennen ammuntoja. Olo oli kuin Easy companylla Bastognessa, erona vain, että meillä oli oikeasti lämpimämpää. Välillä pimeän metsän valaisi yksinäinen valoraketti, kun muut ryhmät puolustivat asemiaan. Ennen pitkää aloimme olla oikeasti kunnolla jäässä, ja kysyin oppilasjohtajalta, josko voisimme mennä lääkintämiehen nuotiolle, joka oli ihan odotusalueen laidalla. Ovj kuitenkin totesi tylysti, ettei sen ääreen koko joukkoe mahdu, ja niin jäimme hytisemään puiden alle.

Kului 20 minuuttia, ja etsin samaista miestä uudelleen. Yllätyksekseni löysin hänet edellä mainitun nuotion ääreltä lämmittelemästä, ja niin määräsin ryhmäni paikalle myös. Moraali nousi uskomattomalla tavalla, kun sai kädet ja jalat lämpimäksi ja hanskat kuivaksi, ja sai hetken istua nuotion lämmössä. Lopulta sitten pääsimme itse puolustusammuntaan...

Johdin ryhmäni suoja-asemaan lipastettuamme kuulat. Sieltä lähetin kaksi miestä "vartioon", josta he pian palasivat vihollistietoja mukanaan. Miehet asemaan ja vihut piikille. Ja siellähän niitä jastereita heilui pitkin alavaa maastoa. Ylitettyään tulenavaus tasan avasin valonvahvistimen läpi tähdäten tulen ja karjuin ryhmälleni "Valaise!". Ryhmänvarajohta, oppilas V, ampui valopistoolilla valaisten pimeän taistelukentän. Koko ryhmä avasi tulen kaataen jastereita joka puolelta. Ammuksen hiivuttua toistin käskyni, ja taistelu jatkui ruudin katkuisena eteenpäin...

Lopulta vihollinen perääntyi tehokkaan tulenkäyttömme edessä, ja vetäydyimme takaisin suoja-asemaamme. Loppu puhuttelussa sain maininna joukkoeen parhaasta johtamissuorituksesta, ja sain toisen köllini (siis kahvilipun jälleen, en sentään lomaa...). Olin tästä hieman yllättynyt, sillä tein melkoisesti virheitä mm. valaisemisessa ja vv:n käytössä, mutta pysyin kuuliaisesti hiljaa ja otin palkinnon vastaan.

Rätti väsyneinä, nälkäisinä ja kylmissämme pyoräilimme takaisin leiripaikallemme. Siellä sujahdimme nopeasti telttoihin, ja asetimme pelkän kalsarikipinän. Nukkumisaikaa meidän joukkoeellemme nimittäin osui hieman päälle kaksi tuntia, eikä kukaan jaksanut valvoa, millaista vartiota pidimme. Sain nukuttua sekavan kaksi tuntisen vapaaehtoiseten ryhmänjäsenten valvoessa (iso kiitos vielä oppilas J:lle ja K:lle!), jonka aikana mm. revin makuupussin huppua kaverini päästä höpöttäen samalla: "Hei, tässä lääkintämies! Tarvitko apua? Ota huppu pois!"

Aamulla pakkasimme leirin kokoon uusin voimin, ja suuntasimme heittämään käkrejä (normi suomeksi siis käsikranaatteja). Jotta pääsisin joskus eteenpäin tässä kirjoitus työssä, kerron lyhyesti, että koulutus oli mielenkiintoista, ja pääsimme heittämään oikeat sirpalekäkrit. Vähän siinä käsi tärisi kun sitä käsitteli, mutta valvomassa oli ylik. K, joka varmalla ja vakaalla äänellä ohjeisti ja antoi palautetta, niin että hätäpäivää ei ollut. Naatin nakkelun jälkeen siirryimme vanhoille kunnon ampumaradoille, ja ammuimme pitkästä aikaa kouluammuntoja (suomeksi siis radalla, ei sentään mitään rikollista). Parin kierroksen jälkeen alkoi ampumisen ote jälleen löytyä ja iskemät siirtyä kohti taulun keskustaa, ja tyytyväisenä poljimme takaisin kotiin, takaisin kasarmille.

Perillä huolsimme varusteet, ja väsyneinä paunuimme punkkiimme lepäämään 40 minuuttia kestäneeksi vapaa-ajaksi. Onneksi seuraava viikonloppu oli lomaa, ja pääsin palautumaan leirin valvomisesta.

...

Leirin jälkeen koitti rauhallinen viikko, jonka aikana meistä 40 ylenneettiin oppilas korpraaleiksi. Luku oli siksi niin jäätävän iso, että viimeisellä RUKkiin lähtijällämme oli niin huonot pisteet, mutta se on kokonaan toinen tarina, ja sen on ehkä parempi jäädä meidän kasarmimme seinien sisälle. Henkilökohtaiset pisteeni AUK I:n osalta olivat kuitenkin aika hyvät, kuuluin parhaan 25. joukkoon n. 150 miehen yksikössämme. RUKkiin lähtijät siis valittiin myös tällä viikolla, ja sinne lähtikin muutamia tuttujani, mm. letkeä oppilas L. ja pitkän huiskea kaverini oppilas K.

Viikon kohokohta oli ehdottomasti ylennyksiä seurannut helikopterikoulutus. Yksikössämme on tavattu luvata sellainen koulutettaville, mutta mm. vessojen seinillä (jotka ovat erittäin luotettava tiedonlähde!) lukee, että hekot ovat tornari, kunnes istut kyydissä. Tuona kauniina torstaina tornari kuitenkin muuttui todellisuudeksi, ja pääsimme puuduttavan varo-oppitunnin jälkeen oikeasti NH90 kuljetushekojen kyytiin. Kaikki olivat lähes lapsekkaalla tavalla innoissaan, ja voimakkaat koneet todistivat mahtinsa laskeutuessaan ja lähes kaataessaan lähellä odottaneen ryhmäni. Se ilmanvastus täytyy kokea, ennenkuin tajuaa, kuinka paljon hiekkaa ja kiviä lapojen aiheuttama tuuli lennättää. Juostuamme sisään ja köytettyämme itsemme ja varusteemme kiinni, pääsimme lyhyelle lennolle yli synkän Satakunnana metsien. Kaikkien ryhmiemme käytyä kierroksensa marssimme polleina takaisin yksikköön, olimmehan sentään olleet selättämässä näinkin kallista ja eeppistä tornaria.

Huhuh, kohta olen viimein suorittanut tämäkin via dolorosan ja kirjannut kaiken AUK I:n lopusta tähän päivään, mutta vielä on vähän jäljellä. Nyt kuitenkin lopetan ja suuntaan kohti kasarmia, ja ensikerralla jatkan mm. lumisesta gineksestämme, jona aloitin tämän nykyisen kirjoitus rumbani, ja AUK II:n taisteluleiristä, jota johti maanmainio ylil. J... Mutta siitä siis ensikerralla!

Ainiin... lääkintämieskurssimme jääk. H. (iso-Hoo, kaverit kyllä tietää kenestä on kyse) on nykyään VMTK:n sihteeri. Mainio pesti mainiolle miehelle!

4. luku: TJ 326

Jälleen koneen äärellä, tällä kertaa VMTK:n tiloissa. Käyn täällä nyt ensimmäistä kertaa, mutta paikka vaikuttaa niin rennolta, että täällä voisi käydä useamminkin.

Mutta sitten aiheeseen. Viime viikko kului leirillä, tai oikeastaan kahdella yhdistetyllä harjoituksella, kuten leirejä nykyään kutsutaan. Ensimmäinen oli komppanian oma taisteluleiri, ja toinen taas koko pataljoonan yhteinen ampumaleiri. Matkaan lähdettiin pyörämarssin merkeissä heti lomien jälkeisenä maanantaina, ja leiriä alettiin pystyttää samana iltana. Teltta hilattiin pystyyn ja taas kasaan useamman kertaa vihollisen tykkitulen säestämänä. Äänenkäyttömme oli kuleemma turhan voimakasta, joten saimme aina välillä syöksyä turpeen suojiin "Suojaan!!!" huutojen säestäminä.

Ensimmäiset päivät ja yöt menivät leirielämään totuttelussa. Partiossa olen kyllä tottunut eräilyyn, mutta vähillä unilla ja vähällä sapuskalla en ole tottunut toimimaan. Pakkaa sekoitti vielä vapaa-ajan (jota olisi voinut käyttää vaikka vessassa käyntiin ja vaatteiden vaihtoon) täydellinen puute sekä yölliset hälytykset. Päivät kuluivat pitkillä rastikoulutus rupeamilla, joissa opettelimme ja kertasimme kaikkea kertasingon käsittelystä syöksymiseen ja käsikranaatin heittoon. Perusjuttujen lisäksi harjoittelimme tulevia taistelupariammuntoja varten. Viimeisenä tstleiri päivänä pääsimme räiskimään sekä puolustus- että hyökkäysammunnat läpi paukkupatruunoilla, ja harjoittelimme toimintaa ja kommunikointia taistelupariemme kanssa.

Taisteluleiriltä siirryimme suoraan pyörillä ampumaleirille. Siellä tunnelma oli paljon rennompi, kun yöt eivät kuluneet hälytyksissä ja iltaisinkin osui tukikohtapalvelua ja näin ollen jonkin verran vapaa-aikaa. Päivisin hioimme puolustus- ja hyökkäystaitojamme entisestään lähes kyllästymiseen asti. Yön ainoat vastuut olivat enää lähivartiot, mutta nekin olivat joinain öinä todella sykettä nostattavia, kun jouduin pysäyttämään, kiinniottamaan ja ampumaan parhaana yönä viisi kokelasta ja alikersanttia. Onnistumiset vartiossa kompensoivat mukavasti tultuani eräänä yönä puukotetuksi vartionvaihdossa ja räjähdettyäni toisena kokelaan heittämään kranaattiin. Sotkuautokin viihdytti meitä eräänä iltana, ja ensimmäinen kahvi pitkään aikaan nostatti mielialaa melkoisesti.

Ammuimme leirillä myös harjoituskertasingoilla liikkuvaan maaliin. Pääsin siinä kokeilemaan ensimmäistä kertaa aktiivikuulosuojaimia, ja täytyy todeta, että vängät olivat! Puhe kuului läpi ongelmitta, mutta laukaukset ja muut yht'äkkiset kovat äänet sammuivat hiljaisiksi. Itse KES harjoituskin meni hyvin, tuhosin molemmat vaunut miehistöineen yhtä miestä lukuunottamatta- viimeinen laukaukseni kun meni täpärästi jantterista ohi. Se ei silti harmittanut, pää asiaksi jäi, että hauskaa oli.

Sama kaava toistui leirin viimeisenä päivänä kovilla ammuttavissa tstparin hyökkäys- ja puolustusammunnoissa. En ole eläessäni ehkä kokenut juuri mitään niin hauskaa housut jalassa kuin puolustusammunnat. Linnoitetuista asemista oli jotenkin hohdokasta räiskiä aukiolle ponnahtelevia maalitauluja samalla kun karjui ohjeita taisteluparille. Pieniä pikku vikoja lukuunottamatta onnistuimme taisteluparini T:n kanssa erinomaisesti.

Hyökkäysammunnoisa sen sijaan alkoi koko päivän riehuminen jo vähän väsyttää. Selvittyämme oheiskoulutuksesta jouduimme jonottamaan ainakin tunnin ensimmäisiin ammuntoihin, ja nukahdinkin istumaan erään männyn alle. Olimme T:n kanssa viimeisiä suorittajia koko komppaniasta, ja se näkyi meitä edeltävissä pareissa ja heidän etenemisnopeudessaan. Me kuitenkin päätimme pistää kaikkemme likoon, ja perkelettä huutaen rymysimme ensimmäisen ammunnan läpi. Saimme kehuja päivän parhaasta yrityksestä, tekemisen meininki kuleemma näkyi. Toine rasti sitten menikin väsyneemmin mutta läpi sekin. Päivän lopuksi juoksimme meitä odottavaan muotoon ja lähdimme pyöräilemään kohti kotia- kasarmia ja omaa tupaa.

Perillä huolsimme pikaisesti varusteemme ja valmistauduimme iltavahvuuslaskentaan. Koska kuulun Foxtrot joukkoeeseen (siihen viimeiseen) olimme n. kuusi tuntia myöhemmin kasarmilla kuin Alfa joukkoeen miehet. Meille ei siis jäänyt kaikille aikaa edes käydä vessassa- saatika pesemässä naamoja ja ajamassa partoja- ennen iltavahvaria. Siellä sitten seisoimme suoraan sanottuna paskaisina muiden rötvättyä koko päivän kassulla. Onneksi kuitenkin ehdimme suihkuun laskennan jälkeen, ja puhtaana ja hiekkaisen tukan leikanneena olikin suorastaan jumalaista päästä omaan punkkaan nukkumaan.

Sunnuntaina meillä oli heti edessä palauttava jalkamarssi, jota johti meille luutnantti K. Marssin alku oli pitkän leirin päätteeksi (ja toimisto AU:n suunnistettua meidät pari kertaa harhaan) ehkä hieman masentunut, mutta saatuamme brunssin vatsoihimme jaksoimme kaikki koko loppu marssin moitteettomasti. Sää suosi ja kävely tahti oli melko rento, joskin kuljimme nyt maastossa, emme teillä. Kymmenen kilometrin jälkeen otimme vielä loppuun kolmen kilometrin pikamarssin takaisin kasarmille. Alku oli täysvarustuksessa melko rasittava, mutta lopussa iski se juoksemisesta tuttu endorfiinii/adrenaliini piikki päälle, ja tuntui että juoksemista olisi voinut jatkaa loppumattomiin. Veryttelyn jälkeen huolsimme leirivarusteet uudelleen, ja saimme jälkeen päin jopa kehuja luutnantti K:lta, mikä on lähes ennen kuulumatonta! Ilta kuluikin sitten rennommissa merkeissä kuntotalolla saunoessa ja sotkussa istuessa.

Nyt jatkan kohti mukea ja iltapalaa, josta aion singahtaa vielä nopeasti sotkuun ja munkkia ostamaan. Kohti uusia haasteita ja kokemuksia, Sierra Whiskey kiittää ja kuittaa!