13. luku: TJ 198

'sento! Levo! On jälleen tiedotustilaisuuden aika, ja tällä kertaa seuraa seuraavaa:

-Mahtavien ammuntapäivien mahtava loppu osa

-Via Dolorosa, tuomiopäivän polkupyörämarssi

-Villiäkin villimmät kurssijuhlat sekä

-Krapulaisen oppilasvarajohtajan päiväkirja

Alotellaas siis siitä mihin viimeksi tarinassa jäätiin. Ammunta viikkomme ensimmäiset ammunnat oli ammuttu alta pois, ja seuraavien kahden päivän ammunnat järjestettäisiin C-ampuma-alueella. Koko ammuntoja edeltäneen yön satoi lunta, ja aamulla sitä olikin hyvä kerros kaikkialla, paitsi auratuilla teillä. Sanon "auratuilla", koska lähellekkään kaikilta teiltä lunta ei oltu aurattu pois, kuten saimme huomata matkallamme kohti ampuma-alueita.

Järjestäydyimme aamulla valmiina polkupyörämarssia varten taisteluvarustus valmiina. Muutamien töhöjen taistelijoiden täydennettyä varustustaan asiaan kuuluvaksi aloitimme matkamme. Alku matka sujui suhteellisen nopeasti, mutta jo Camp Maurin kohdalla vauhtimme hidastui järkyttävästi: campiltä eteenpäin tie oli nimittäin auraamaton ja 15 sentin hangen peitossa. Tahtimme hidastui sellaiseksi, että joka toiset 10 metriä talutimme, ja joka toiset 10 metriä yritimme pyöräillä. Näin aina ake-radan puomille saakka, josta eteenpäin yksinomaan talutimme hangessa tarpoen. Silloin tällöin joku yritti menestyksettä nousta satulaan ja ajaa hetken matkaa, ja yhtenään miehiä kaatui pitkäkseen neitokseen. Koko joukkoe sekä apukouluttajame kylpivät hiessä, ja kirouksia sekä avautumista esiintyi niin miehistöllä kuin päällystölläkin, jopa siinä määrin että kokelaamme totesivat, ettei heillä ollut ikinä ollut niin hajottavaa rukki aikoinaan. Totesivat myös, että jos kirjekurssilaisemme palatessaan mutisisivat jotain aukkimme hajottavuudesta verrattuna omiin kokemuksiinsa, niin voisimme käskeä mokomien painua helvettiin.

Tämä, hyvät lukijat, oli Via Dolorosa. Itse kunnioitettu päällikkömme kapteeni U. viittasi tuohon polkupyörämarssiin tällä eräästä nettivideosta inttislangiin levinneellä termillä. Koko n. 7-8 km marssiin kului vähän vajaa kaksi tuntia + 10 minuuttia hikisten varusteiden vaihtoon perillä. Liekö tämä matka ollut itsense Herran Kaikkivaltiaan Jumalan rangaistus komppaniallemme jostain rikkeestä, vai olisiko päiväyksellä 12.12.12. ollut joku yhteys epäonneemme? Sitä emme koskaan saa tietää, mutta sen tiedämme, että Helvetissä on taso, jossa tuo tuomiopäivän polkupyörämarssi jatkuu ikuisesti.

Itse kahden päivän ammunnat sitten sujuivatkin vallan loistavasti, mukaan lukien niiden väliin osunut yöpyminen C-alueen maastossa. Ammuimme, kuten linjanjohtajamme ylil. K. oli aikaisemmin luvannut, "kaikilla mahdollisilla aseilla mahdollisimman paljon". Ammuimme kukin 85 laakia konekiväärillä (tyylillä tuli vapaa), 90 laakia rynkyllä (edelleen tyyliä tulivapaa), 7 laakia tarkkuuskiväärillä (mallia hyvin-kohdistetut-kiikaritähtäimet), 20 laakia haulikolla (mallia siistein-ase-koskaan), sekä pistoolilla 50 laakia (jätti sanattomaksi). Näiden lisäksi ammuimme kaikki apilaksen harakit, sekä 10 taistelijaa kovan KESsin ja yksi apukouluttajista kovan apilaksen.

Konekiväärillä osuin maastoon hyppiviin jastereihin ihan kiitettävästi, mutta osumatarkkuus oli minulle toissijaista, kun sain ampua vapaasti niin pitkää sarjaa kuin halusin. Täytyy kyllä myöntää että nappi pohjassa ampuen pkm on ehkä yks mäheimmistä aseista koskaan. Tarkkuuskivääristä en sitten sano sen enempää, kuin että kiikarit oli sillä vissiin kohdistettu, että koko joukkoeesta kukaan ei osunut kertaakaan kolmeen sataan metriin. Ei kertaakaan. Rynkyllä taas ammuimme n. 200 metriin, minäkin ihan hyvällä menestyksellä tuplalaukauksia päästellen. Haulikko taasen osoittautui melko helkkarin siistiksi vehkeeksi, ja se on tähän mennesse kokeilemistani aseista eniten fiktiivisiä, peleistä ja elokuvista tuttuja vastakappaleitaan muistuttava ase. Varsinkin äänet, eritoten lataus- ja lipastusäänet ovat aivan kuin vaikka Terminaattorista. Haulikolla osuin ilman ongelmia, ja ammuttuani pari laukausta totesin vehkeen kuin minulle tehdyksi. En tosin ollut ainoa joka tykästyi hulikkoon, sillä myöskin kersanttimme ja kokelaamme naureskelivat ampuessaan ja olivat aseesta aivan yhtä innoissaan kuin mekin. Perjantai aamuna ammutut pistooliammunnat olivat viikkomme kruunu, grandehefe kokelas M:nkin sanoin parhaat ammunat koskaan. Osumatarkkuuteni ei ollut erityisen hyvä (lue: se oli säälittävää) johtuen epävarmasta ampuma-asennostani, mutta koska odotin kaikista aseista juuri pistoolin käsittelyä eniten, myöskin nautin sillä ampumisesta täysin rinnoin. Toivon kovasti että enemmällä harjoittelulla saisin tarkkuutta ampumiseeni, enkä oikeastaan näe sitä lainkaan mahdottomana, olinhan aika kehno rynkyllä ampujakin ennen kuin kehityin nykyiselle tasolleni.

Teitenkään oleskelumme ampuma-alueella ei ollut pelkästään ampumista, vaan ke-to välisen yön lepäsimme teltoissa. Pääsimme ohjelman päätyttyä 1600 pystyttämään niitä, ja olimmekin ennennäkemättömästi turvallisesti teltoissamme jo ennen seitsemää. Ilta ja yö sujuivatkin läpyskää heittäen ja creepyjä juttuja kertoillen sekä nukkuen. Aamulla oli jopa melko helppo herätä lämpimässä teltassa, kun vartiovuoroja ei ollut yön aikana vallan hävytöntä määrää.

Torstaina räjäyttelimme aamupäivän ylil. A:n ohjastuksessa 1kg- 3kg räjähdyspanoksia, niin routapanoksia kuin kylkimiinojakin, unohtamatta vanhaa kunnon putkiraivainta. Elokuvamainen jyrähtely tauotti pioneerimaista seisoskeluamme (meillä oli käskettynä varustuksena vielä kaiken päälle pakkastakki sekä kypärä, ei edes tst-varustusta), ja värjöteltyämme tehonäytösten ajan pääsimme ampumaan lumituiskeessa singoilla. Itse en apilaksen harakilla osunut lähellekkään maalia, ja myönnänkin, etten ole osunut singolla kahdesti putkeen sitten p-kauden. En tosin ollut ainoa hutiampuja, sillä yksi kymmenestä kovan kessin (kevyenkertasingon) ampuneista oppilaistamme sekä kovan apilaksen ampunut alik. K. ampuivat huti maaleistaan. Mikäs siinä, komeasti jyrähtelivät nekin laakit.

Räiskintäviikkoamme seurasi vlv loma, jonka jälkeen koitti nyt meineillään oleva aukin viimeinen viikko. Ensimmäiseksi mainittakoon, että sain tehtäväkseni oppilasvarajohtajan nakin, joka selkosuomeksi tarkoittaa kalustovastaavaa. Nakki on sikäli kurja, että olen koko viikon ravannut epäselkeiden ohjeiden saattelemana kouluttajien huoneissa sekä vääpelintoimistossa kumartelemassa ja kysymässä avaimia, kansioita, listoja ja lisäohjeita. Maanantain kalustonpalautus sujui pientä alkukankeutta sekä muutamien oppilaiden nurinoita lukuunottamatta melko hyvin, eikä tämä krapulapäivänkään kaluston siirtely huonosti mennyt. Mutta nyt menenkin asioiden edelle, sillä ennen krapulaa täytyy juoda ja juhlia.

Kurssijuhla... Sitä olikin odoteltu pitkään ja hartaudella. Kun se viimein koitti, ja siirryimme valvojanapulaisen puhuttelun saattelemina päällystökerholle, olimme koko sakki enemmän tai vähemmän innoissamme. Juhlaa varten oli pst:n miehiä lukuunottamatta koko vanha (taikka tuleva, kummin vain) 1. JK koottu kasaan, ja tapasinkin juhlassa paljon vanhoja tuttuja p-kaudelta. Ohjelmassa oli niin tanssityttöjä kuin standuppiakin, sekä tietysti alkomahoolin ostomahdollisuus (jota tietysti hyödynsimme kaikki ahkerasti). Kohotimme maljoja niin jälleen näkemisille, AUKin päättimiselle, kv-kauden alkamiselle kuin vanhoille joukkoeillemme sekä tietysti rakkaalle komppaniallemmekin. Apukouluttajamme juhlivat meidän kanssamme, ja itsekin sorruin tarjoamaan vanhan Foxtrot joukkoeen alik. A:lle juotavaa, olihan hän esimerkillään johtanut joukkoamme läpi hikisen p-kauden. Hän meni sitten lupamaan minulle perintösläbärinsä (sisätossunsa), jotka oli jo joku II/11 alikersantti aikoinaan koristellut ja pistänyt kiertoon. 

Juhlista riittäisi loppumattomiin kirjoitettavaa, paljon sellaista mitä kehtaisi tässä julkaista ja paljon sellaista, josta ei taideta koskaan upseerikerhon seinien ulkopuolella puhua. Lopputulema osaltani oli kuitenkin marssi kahdestaan opp. J:n kanssa kohti kasarmia klo 21.35, sekä nopea nukahtaminen omaan punkkaan heti sinne asti selvittyäni.

Ja tästä pääsemmekin siihen, mistä juhla-aiheeseen siirryimme, nimittäin krapulapäivään, tähän tämän päiväiseen nimittäin. Heti aamusta minua tervehtivät ovj:n tehtävät sekä jyskyttävä pää (josta onneksi pääsin eroon päivälliseen mennessä). Itseasiassa omaksi ja varmaan muidenkin yllätykseksi sen päiväinen kalustorumba sujui maanantain vastaavaa ylivoimaisesti paremmin, huolimatta koko joukkuetta vaivanneesta kankkusesta. Jälleen kuitenkin yksittäiset taistelijat jaksoivat purnata, ja lämpenin aikalailla uhaten lähettää änkyröivän oppilaan kapteenin tai linjanjohtajan puheille, jos totteleminen ei kiinnosta. Kyseisen välikohtauksen jälkeen kalustonsiirto sujuikin melko jouhevasti, ainoana harmina epäselvät ja yllättävät ohjeistukset ja lisäohjeet kouluttajilta. Lukuunottamatta siis ehkä turhan kontroloivaa otettani suoriuduin tämän päväisestä mielestäni mainiosti.

Olemme tällä viikolla muuttaneet j-kauden tupiimme, jotka vastaavat sijoitustamme sodanajankomppaniassamme. Myös KRHK:n yks jiikoolaiset ovat palanneet tänään rakkaan kakkos kasarmin katon alle, täyttäen sen tyhjenneitä käytäviä pitkästä aikaa. Huomenna paikalle saapuvat vielä PSTK:ssa koulutuksessa olleet toverimme, ja sittenpä lukuunottamatta rukin kirjekurrsialisia on tuleva komppaniamme koossa. Itse pääsin siinä toivomalleni paikalle, nimittäin Hotel joukkueeseen lääkintäryhmään, yhdessä ystäväni opp. K:n kanssa.

Huomenna olisi edessä aukin viimeinen päivä, joululomille lähtö sekä perintösläbien vastaanotto, unohtamatta tähänastisen palveluksen kohokohtaa, alikersantti ylennystä. Näihin tunnelmiin ja huomista odotellen lopetan tämän tämän kertaisen tiedonantoni. 'sento! Alkaen, muodon molemmista päistä, takaisin tupiinja toimiin, mars-mars!

ps: VMTK:n sihteeri jääk. H. lähettää jouluterveiset kaikille lukijoille. Vittu hyvää joulua.

7. luku: TJ 241

Taas on viikko vierähtänyt kun jaksoin blogini avata, mutta tarina jatkuu siitä mihin viimeksi jäätiin...

Oli siis AUK I viimeinen leiri, meille taistelupelastajille toinen. C-joukkoeemme oli jaettu kolmeen ryhmään, ja minä osuin sen ryhmänjohtajaksi. Oli kevyet paineet porukan kasassa pitämisestä ja johtamisesta jo lomilla palatessa, ja sykkeeni tiheni entisestään kun päästiin metsään. Onneksi meidän ryhmään oli osunut hyvää sakkia, ja meillä oli hyvä yhteishenki nähden siihen, että oltiin ainakin kolmelta eri e-kurssilta.

Leirin ensimmäisenä päivänä joukkoeemme pyöräili hyökkäysampumaradalle, ja aloitti käytännössä kylmiltään ampumaan ryhmänhyökkäystä kovilla. Emme olleet näes e-kurssiemme takia harjoitelleet lainkaan sitä, emmekä taistelemista ylipäänsä sitten p-kauden. Kaiken lisäksi metsä oli märkänä edellisten päivien sateesta, ja kangas oikein kutsui syliinsä ryömimään ja syöksymään. Olosuhteet olivat siis puolellamme. Onneksi kouluttajat (ainakin melkein kaikki, tietäjät tietävät tämän poikkeuksen) tiesivät taustamme, ja suhtautuivat opettavaisesti ja huumorilla kokemattomuuteemme.

Johdin siis ryhmäni läpi kahden hyökkäysradan, ja sain jopa kehuja viimeisenä suoritetulta. Kouluttaja piti itseasiassa otteestani siihen maalliin, että sain vallan köllin (kahvilipun, en sitä lomaa :P) suorituksestani, vaikka hän ei pitänytkään meidän yleisestä suoriutumiestamme oikeastaan lainkaan. "Älkää nyt käsittäkö väärin kaiken tämän negatiivisen palautteen jälkeen, enhän minä teitä paskoina ihmisinä pidä. Paskoina sotilaina minä sen sijaan teitä pidän." Kovaa palautetta tosin pehmensi sekä meidän että edellä mainitun kouluttajan kevyt repeäminen asialle, ja tiesimmehän me, ettemme olleet aivan samalla tasolla kuin jääkärilinjan käyneet.

Illalla suoritimme kasarmilla välillä käyden yösuunnistuksen. Sain parikseni vanhan toverini V:n, joka oli Tapaninmalja veteraani ja näin siis kova suunnistaja ja juoksija. Juoksinkin sitten kipeällä jalallani perässä klenkaten koko suunnistuksen, kun V hoiti suunnistamisen ja vanhemman tst-parin hommat. Saatiin aikaiseksi ihan hyvä aikakin, vaikkei kuitenkaan aivan komppanian parasta. Minun ja jalkani vika, uskoisin...

Yöksi sitten pyöräilimme takaisin leiripaikalemme, ja pistimme teltat pystyyn pimeässä haparoiden. Yö kului joten kuten täyteen ahdetussa ryhmäteltassa nukkuen.

Seuraavana päivänä joukkoeemme suunnisti pyöräillen puolustusammuntoja tekemään. Päivän ensimmäinen veto ei mennyt minun puoleltani johtajana erityisen hyvin, sen myönnän nyt ja toivon etten koskaan unohda sitä faktaa. Yritin parhaani mukaan ryhmittää ryhmäni valmiisiin juoksuhautoihin, mutta väsynyt pääni ei oikein onnistunut tehtävässään. Onneksi ryhmä oli hengessä mukana ja auttoi, ja veti sen ammunankin kunnialla läpi huolimatta minun kämmäilystäni. Itse taistelu siis meni ihan hyvin meiltä kaikilta.

Ensimmäisen puolustusvedon jälkeen kävimme pst- (panssarintorjunta, niille kenelle lyhenne ei ollut tuttu) asioita läpi, ja ammuimme kaikki KES harakit ja kaksi onnekasta ampui myös APILAksen harakit. Joukkoeen tarkoin ampuja, oppilas P, pääsi myös ampumaan kovan KESsin. Olihan se melkoinen paukku, ei ihan niin vaisu kuin olisin kaiken mollaamisen jälkeen odottanut. Omien havaintojeni perusteella sillä kaataa sen puhutun mopoautonkin, uskokaa tai älkää.

Päivän päätteeksi pääsimme jonottamaan yöpuolustusta varten. Alkupuhuttelun jälkeen jonotimme kolme tuntia pimäessä, kylmässä ja märässä metsässä. Siitä ja leirin viimeisestä päivästä, sekä mitä sen jälkeen on seurannut, ensi kerralla. Nyt kiirehdin matkaan, että ehdin illaksi kasarmille.