~Laiskan alikersantin myöhästynyt lomajulkaisu: TJ168~

-VAROITUS! Edessänne on tuhti lomalukupaketti, joka sisältää inttihuumoria, 

sopimatonta kielenkäyttöä sekä slangisanoja. Lukijaa on varoitettu.-

Kas näin on puoliväli saavutettu, alikersantin natsat ryövätty ja lomat ansaittu. Tämän jälkeen ei ole enää paluuta menneeseen, vaan lomien jälkeen alkaa todellinen rähinä, kansainvälinen kausi ja sitä myöten koulutus, jota koko komppaniamme on odottanut.

Onneksi ennen tuota viimeistä puolen vuoden rutistusta oli nämä pitkät, 14 päivän lomat. Olen ehtinyt ottaa etäisyyttä armeijaan, lepäämään ja lataamaan akkuja (ei lvl yksneljäykkösen, eikä kaksneljäykkösenkään, vaan omia akkujani) sekä viettämään aikaa sukulaisten, ystävien sekä erityisesti tyttöystäväni kanssa. Niin ja meninhän minä joillekkin lupaamaan sellaisen blogini lomaspesiaalijulkaisun, jossa olisi muka jotain hauskuuksia ja sitaatteja. Noh, saamanne pitää, itsehän tätä kerjäsitte!

Voisin aloittaa mainitsemalla blogikirjoitusteni nimistä. Nehän ovat tähän mennessä olleet melko nuivia, yksinomaan tj lukuun nojaavia otsikoita, jotka on vielä laskettu vanhan 362 tänäänjäljellä-laskennan mukaan. Tässä vuoden vaihduttua siirrynkin liukuvasti sekä 347 tj-laskentaan että verbaalisempiin otsikointehin.

Mutta mistähän sitä varsinaisen jaarittelunsa aloittaisi, tai mitähän sitä tähän ylipäänsä kirjoittaisi... Kaipa voisin aloittaa ytimekkäällä lainauksella:

"Aina kannattaa käyttää vastustajaa hyväksi- myös opetusvideoita tehdessä."
-ylil. X

Ja kuten tästä esimerkkisuorituksesta havaitsitte, sensuroin säälittä tällä kertaa ihmisten nimet yksinkertaisesti yliluutnantti äksäksi, koska osa lainauksista on aika härskejä ja lähes sopimattomia. Miksikö yliluutnatti, eikä esim. luutnatti tai vääpeli? Koska n. 85 % kaikista skappareista on yliluutnatteja, siksi. Käykää intti, ja tajuatte mitä tarkoitan.

Jatketaas parilla muulla unohtumattomalla lainauksella:

"Tottakai meidän täytyy tämmöisenä niin sanottuna 'köyhänä talonpoikaisarmeijana' käyttää näitä kikkoja."
-ylil. X, maastonkäytöstä

"Tietysti virhelyöntejä sattuu, ja järjestelmästä pääsee läpi imbesillejä."
-ylil. X, komppanian kokoonpanosta

"Jos bussi on myöhässä, se on hyväksyttävä syy myöhästyä. Jos taas olette Kuusamossa puuhun hirttäytyneenä ja lappalaiset raiskaavat teitä kolmatta päivää, se ei ole hyväksyttävä syy."
-ylil. X, lomilta palaamisesta

"Älkääs naurako! Alikersantin arvossa ei ole mitään hauskaa, se on hieno arvo. Jos saisin nämä rypyt ja tämän läskin pois, olisin mielelläni taas alikersantti!"
-ylil. X, jonkun puhuteltua tätä vahingossa alikersantiksi

"Te kun osaatte vain kolme sivistyssanaa, jotka ovat meetvursti, kondomi ja lavuaari, niin nyt opitte yhden lisää..."
-ylil. X

"Sokki ei ole sitä, että Prooke huomaa että Ridge on menossa 11. kerran naimisiin."
-ylil. X, sokin hoitotieteellinen määritelmä

"Tehdään niinku 40-luvulla Saksassa: puolet duuniin ja puolet uuniin."
- ylil. X jakaa joukkoeen liikuntasuoritusta varten

Kuten äskeisestä havaitsimme, ovat kouluttajat verbaliikan ja sanankäänteiden mestareita niin halutessaan. Omalla kohdallani on ollut monestikin todella vaikea pidätellä naurua heidän läpän heittoa kuunnellessa, ja olenpahan monesti nauranut ääneenkin, enkä suinkaan yksin. Seuraavista esimerkki suoritteista voi noheva lukija kuitenkin huomata, että osaamme me varusmiehetkin:

"Huoltokomppaniasta alkoi tornihuhu, jonka mukaan muke-ruoassa olisi ollut puolikas hiiri. Kapteeni käski sanoa, että se ei pidä paikkaansa. Se oli jotain muuta epäilyttävää."
-alik. X torjuu tornareita tiedotustilaisuudessa


"Se on niinku rippileiri, jonne saa ottaa aseet mukaan!"
-opp. X, huoltokomppanian harjoituksen varo-oppitunnin jälkeen


"Ja jokaisen ryhti korostuu oman munan verran nyt! Ei naurata! Sille ei voi mitään, jos on pieni muna!"
-alik. X muotoa viemässä

Vaan mikään, ei sitten mikään, voita iltavahvuuslaskentaa seuraavaa tiedotustilaisuutta, jos apukouluttajat haluavat tehdä siitä hauskan. Eritoten myös kouluttajien toisinaan harjoittama huudattaminen voi olla parhaimillaan melkoinen päivän kevennys, jos huudatus huuto osataan muotoilla tarkoin. Seuraavaksi sekä apukkien että skappareiden meillä huudattamia huutoja:

"Punaviiniä ja hyvää seksiä, komppania!"

"Juustohampurilaisia ja kananugetteja, komppania!"

"Vassareille vasektumia, komppania!"


Ja sitten pari varusmiesten kahta aivosolua vaivaavaa, hieman ajattelua vaativaa lohkaisua:

"Te saitte, komppania!"
-alik. X

"Ehkä joskus, komppania!"
-alik. X

"Ehkä joskus, herra alikersantti, muttei koskaan, komppania!"
-kok. X

Noh, se sanallisesta hauskuudesta (jos nuo nyt siviileille ja siviilinmielisille edes aukesivat). Seuraavaksi voisin kertoa pari saavutusta, joihin mahtava rökälesakkimme on yltänyt:

-Oltiin p-kauden kärkikomppania, putsattiin kaikki tarjolla olleet palkinnot

-P-kauden ensimmäisen harjoituksen ensimmäisenä yönä yksi ryhmä sai ryhmäteltan sijaan sissiteltan telttakankaan. Mukana oli kuitenkin ryhmäteltan kepit, ja teltan helma jäi 20 sentin korkeudelle maasta. Onneksi yön yli kestänyt rankka sade muistutti ryhmää kömmähdyksestä.

-Taistelija X hukkasi p-kauden harjoituksessa rynnäkkökiväärinsä. Hän oli ripustanut sen pimeässä metsässä puuhun merkitsemään ryhmän tulevaa telttapaikkaa. Rynkky kuitenkin löytyi, ja hän pääsi myöhemmin myös är-uu-koona tunnetulle kirjekurssille.

-Taistelija X hukkasi taistelussa kantamansa telamiinan, kymmenen kiloisen keltaisen betonimöhkäleen.Voi X, minkä teki!

-Taistelija X leveili jo valmareiden pääsykokeissa RUK jutuilla, ja jatkoi tarinointiaan p-kauden ensimmäisestä päivästä aina "haaveet kaatuu" päivään asti. Tuolloin sitten selvisi, ettei hän olisikaan pääsemässä rukkiin. Venähti kaverin naama, eikä naurattanut enää kaikkia irvileukojakaan miehen masentunut olo (Samainen taistelija neuvotteli kuitenkin kapteenin kanssa, ja pääsi Haminaan sittenkin).

-Taistelija X käy hetken tuvassa ollessaan päivystäjänä. Hän jää kiinni, ja joutuu koko komppanian kahden pahasuisimman skapparin suolaamaksi, seisoen asennossa 20 minuuttia. Näkee tapahtuneesta edelleen painajaisia.

-Apukouluttaja X kävelee muodon edellä ruokailuun siirryttäessä. Vastaa vastaantulevien jääkäreiden tervehdyksiin heilauttamalla kätensä reippaaseen "sieg heil" tervehdykseen.

-Taistelija X on poterovahdissa. Hänellä kuitenkin tulee kylmä ja väsy, ja hän suunnistaa kohti ryhmänsä telttaa. Siellä lähivartio mies käskee hänet kuitenkin takaisin, sillä hän on juuri hetken kuluttua herättämässä seuraavaa vartiomiestä. Yht'äkkiä sanaharkka keskeytyy, kun lähivartiomies havaitsee tuntemattoman henkilön aivan X:n takana. "Äks, äks! Kuka tuo on!?" "Ei se kukaan ole, eihän se edes ammu. Mää juttelin äsken sen kanssa." toteaa X katsoen lammasmaisesti tuntematonta. Tuntematon taistelija pyörittelee hetken päätään, poistuu vähän matkaa ja avaa tulen, paljastuen vihollisen tunnustelijaksi.

-Samainen ryhmä saa hiljaisenhälytyksen, ja rj käskee ryhmän asemaan. Ryhmänjohtajan hypättyä poteroonsa juoksee kuitenkin jotain nopeasti ryhmityksen läpi, kohti tulialuetta ja vihollisen mahd. tulosuuntaa. Rj tajuaa että juoksija on yli-innokas taistelija X, ja hän karju tämän perään "Äks, äks! Pysähdy! Seis!" Taistelunhurmoksessa (tai tavanomaisessa yleishurmoksessaan) X kuitenkin juoksee selkäkyyryssä ja ase ojossa pois, kadoten pimeyteen. Rj ilmoittaa jojolle: "Kymppi, ykkönen. Ryhmä asemassa, paitsi taistelija X, joka juoksi parisataa metriä asemista ohi." Hetken aikaa taajudella on aivan hiljaista, ja sitten kuuluu väsynyt vastaus: "Ykkönen, kymppi. Etsikää X."

-Samassa harjoituksessa sattui ja tapahtui muillekin ryhmille. Kävipä niin, että erään ryhmän taistelijat olivat päivän rähinöinnistä niin väsyneitä, että onnistuivat nuokkumaan ja nukahtelemaan mitä hauskimmilla tavoilla. Eräskin sankari törmäsi kiertovartiossa kahdesti puuhun nukahdettuaan kesken kävelemisen. Toinen sankari taas nuokkui jatkuvasti telamiinalaatikon päällä, vastaten joka kerta ärtyneesti: "JOO, olen hereillä!" jos joku kehtasi hänet herättää ja hänen valppautensa näin kyseenalaistaa.

-Samalta ikimuistoiselta leiriltä palatessamme eräs nimetön sankari sai niin kovan paskahädän, että pidäteltyään ensin tuskissaan monta tuntia jalkamarssilla hän lopulta myöntyi pyytämään rj:ltään lupaa helpotustaukoon. Ryhmänjohtaja otti radiolla yhteyden jojoon, joka epäuskoisen hiljaisuuden jälkeen myönsi 5 minuutin tauon. Sillä aikaa, kun tämä sankari kykki kyykyllä marssijonon häntä päässä, meni koko joukkoe polvelle ja 360 puolustukseen. Ei voi moni muu kehuskella ulostaneensa jääkärijoukkoeen vartioidessa!

Näitä tarinoita riittäisi erään skapparin sanojen mukaan lukemattomiksi saunailloiksi, eikä niistä kirjoittamalla tulekaan millään loppua. Jottei tästä postauksesta tule aivan älytön ja vallan mammuttimaisen pitkä, päätän sen nyt ja vaihdan vaihteen kevyempään. Ensi kertaan, siis!

13. luku: TJ 198

'sento! Levo! On jälleen tiedotustilaisuuden aika, ja tällä kertaa seuraa seuraavaa:

-Mahtavien ammuntapäivien mahtava loppu osa

-Via Dolorosa, tuomiopäivän polkupyörämarssi

-Villiäkin villimmät kurssijuhlat sekä

-Krapulaisen oppilasvarajohtajan päiväkirja

Alotellaas siis siitä mihin viimeksi tarinassa jäätiin. Ammunta viikkomme ensimmäiset ammunnat oli ammuttu alta pois, ja seuraavien kahden päivän ammunnat järjestettäisiin C-ampuma-alueella. Koko ammuntoja edeltäneen yön satoi lunta, ja aamulla sitä olikin hyvä kerros kaikkialla, paitsi auratuilla teillä. Sanon "auratuilla", koska lähellekkään kaikilta teiltä lunta ei oltu aurattu pois, kuten saimme huomata matkallamme kohti ampuma-alueita.

Järjestäydyimme aamulla valmiina polkupyörämarssia varten taisteluvarustus valmiina. Muutamien töhöjen taistelijoiden täydennettyä varustustaan asiaan kuuluvaksi aloitimme matkamme. Alku matka sujui suhteellisen nopeasti, mutta jo Camp Maurin kohdalla vauhtimme hidastui järkyttävästi: campiltä eteenpäin tie oli nimittäin auraamaton ja 15 sentin hangen peitossa. Tahtimme hidastui sellaiseksi, että joka toiset 10 metriä talutimme, ja joka toiset 10 metriä yritimme pyöräillä. Näin aina ake-radan puomille saakka, josta eteenpäin yksinomaan talutimme hangessa tarpoen. Silloin tällöin joku yritti menestyksettä nousta satulaan ja ajaa hetken matkaa, ja yhtenään miehiä kaatui pitkäkseen neitokseen. Koko joukkoe sekä apukouluttajame kylpivät hiessä, ja kirouksia sekä avautumista esiintyi niin miehistöllä kuin päällystölläkin, jopa siinä määrin että kokelaamme totesivat, ettei heillä ollut ikinä ollut niin hajottavaa rukki aikoinaan. Totesivat myös, että jos kirjekurssilaisemme palatessaan mutisisivat jotain aukkimme hajottavuudesta verrattuna omiin kokemuksiinsa, niin voisimme käskeä mokomien painua helvettiin.

Tämä, hyvät lukijat, oli Via Dolorosa. Itse kunnioitettu päällikkömme kapteeni U. viittasi tuohon polkupyörämarssiin tällä eräästä nettivideosta inttislangiin levinneellä termillä. Koko n. 7-8 km marssiin kului vähän vajaa kaksi tuntia + 10 minuuttia hikisten varusteiden vaihtoon perillä. Liekö tämä matka ollut itsense Herran Kaikkivaltiaan Jumalan rangaistus komppaniallemme jostain rikkeestä, vai olisiko päiväyksellä 12.12.12. ollut joku yhteys epäonneemme? Sitä emme koskaan saa tietää, mutta sen tiedämme, että Helvetissä on taso, jossa tuo tuomiopäivän polkupyörämarssi jatkuu ikuisesti.

Itse kahden päivän ammunnat sitten sujuivatkin vallan loistavasti, mukaan lukien niiden väliin osunut yöpyminen C-alueen maastossa. Ammuimme, kuten linjanjohtajamme ylil. K. oli aikaisemmin luvannut, "kaikilla mahdollisilla aseilla mahdollisimman paljon". Ammuimme kukin 85 laakia konekiväärillä (tyylillä tuli vapaa), 90 laakia rynkyllä (edelleen tyyliä tulivapaa), 7 laakia tarkkuuskiväärillä (mallia hyvin-kohdistetut-kiikaritähtäimet), 20 laakia haulikolla (mallia siistein-ase-koskaan), sekä pistoolilla 50 laakia (jätti sanattomaksi). Näiden lisäksi ammuimme kaikki apilaksen harakit, sekä 10 taistelijaa kovan KESsin ja yksi apukouluttajista kovan apilaksen.

Konekiväärillä osuin maastoon hyppiviin jastereihin ihan kiitettävästi, mutta osumatarkkuus oli minulle toissijaista, kun sain ampua vapaasti niin pitkää sarjaa kuin halusin. Täytyy kyllä myöntää että nappi pohjassa ampuen pkm on ehkä yks mäheimmistä aseista koskaan. Tarkkuuskivääristä en sitten sano sen enempää, kuin että kiikarit oli sillä vissiin kohdistettu, että koko joukkoeesta kukaan ei osunut kertaakaan kolmeen sataan metriin. Ei kertaakaan. Rynkyllä taas ammuimme n. 200 metriin, minäkin ihan hyvällä menestyksellä tuplalaukauksia päästellen. Haulikko taasen osoittautui melko helkkarin siistiksi vehkeeksi, ja se on tähän mennesse kokeilemistani aseista eniten fiktiivisiä, peleistä ja elokuvista tuttuja vastakappaleitaan muistuttava ase. Varsinkin äänet, eritoten lataus- ja lipastusäänet ovat aivan kuin vaikka Terminaattorista. Haulikolla osuin ilman ongelmia, ja ammuttuani pari laukausta totesin vehkeen kuin minulle tehdyksi. En tosin ollut ainoa joka tykästyi hulikkoon, sillä myöskin kersanttimme ja kokelaamme naureskelivat ampuessaan ja olivat aseesta aivan yhtä innoissaan kuin mekin. Perjantai aamuna ammutut pistooliammunnat olivat viikkomme kruunu, grandehefe kokelas M:nkin sanoin parhaat ammunat koskaan. Osumatarkkuuteni ei ollut erityisen hyvä (lue: se oli säälittävää) johtuen epävarmasta ampuma-asennostani, mutta koska odotin kaikista aseista juuri pistoolin käsittelyä eniten, myöskin nautin sillä ampumisesta täysin rinnoin. Toivon kovasti että enemmällä harjoittelulla saisin tarkkuutta ampumiseeni, enkä oikeastaan näe sitä lainkaan mahdottomana, olinhan aika kehno rynkyllä ampujakin ennen kuin kehityin nykyiselle tasolleni.

Teitenkään oleskelumme ampuma-alueella ei ollut pelkästään ampumista, vaan ke-to välisen yön lepäsimme teltoissa. Pääsimme ohjelman päätyttyä 1600 pystyttämään niitä, ja olimmekin ennennäkemättömästi turvallisesti teltoissamme jo ennen seitsemää. Ilta ja yö sujuivatkin läpyskää heittäen ja creepyjä juttuja kertoillen sekä nukkuen. Aamulla oli jopa melko helppo herätä lämpimässä teltassa, kun vartiovuoroja ei ollut yön aikana vallan hävytöntä määrää.

Torstaina räjäyttelimme aamupäivän ylil. A:n ohjastuksessa 1kg- 3kg räjähdyspanoksia, niin routapanoksia kuin kylkimiinojakin, unohtamatta vanhaa kunnon putkiraivainta. Elokuvamainen jyrähtely tauotti pioneerimaista seisoskeluamme (meillä oli käskettynä varustuksena vielä kaiken päälle pakkastakki sekä kypärä, ei edes tst-varustusta), ja värjöteltyämme tehonäytösten ajan pääsimme ampumaan lumituiskeessa singoilla. Itse en apilaksen harakilla osunut lähellekkään maalia, ja myönnänkin, etten ole osunut singolla kahdesti putkeen sitten p-kauden. En tosin ollut ainoa hutiampuja, sillä yksi kymmenestä kovan kessin (kevyenkertasingon) ampuneista oppilaistamme sekä kovan apilaksen ampunut alik. K. ampuivat huti maaleistaan. Mikäs siinä, komeasti jyrähtelivät nekin laakit.

Räiskintäviikkoamme seurasi vlv loma, jonka jälkeen koitti nyt meineillään oleva aukin viimeinen viikko. Ensimmäiseksi mainittakoon, että sain tehtäväkseni oppilasvarajohtajan nakin, joka selkosuomeksi tarkoittaa kalustovastaavaa. Nakki on sikäli kurja, että olen koko viikon ravannut epäselkeiden ohjeiden saattelemana kouluttajien huoneissa sekä vääpelintoimistossa kumartelemassa ja kysymässä avaimia, kansioita, listoja ja lisäohjeita. Maanantain kalustonpalautus sujui pientä alkukankeutta sekä muutamien oppilaiden nurinoita lukuunottamatta melko hyvin, eikä tämä krapulapäivänkään kaluston siirtely huonosti mennyt. Mutta nyt menenkin asioiden edelle, sillä ennen krapulaa täytyy juoda ja juhlia.

Kurssijuhla... Sitä olikin odoteltu pitkään ja hartaudella. Kun se viimein koitti, ja siirryimme valvojanapulaisen puhuttelun saattelemina päällystökerholle, olimme koko sakki enemmän tai vähemmän innoissamme. Juhlaa varten oli pst:n miehiä lukuunottamatta koko vanha (taikka tuleva, kummin vain) 1. JK koottu kasaan, ja tapasinkin juhlassa paljon vanhoja tuttuja p-kaudelta. Ohjelmassa oli niin tanssityttöjä kuin standuppiakin, sekä tietysti alkomahoolin ostomahdollisuus (jota tietysti hyödynsimme kaikki ahkerasti). Kohotimme maljoja niin jälleen näkemisille, AUKin päättimiselle, kv-kauden alkamiselle kuin vanhoille joukkoeillemme sekä tietysti rakkaalle komppaniallemmekin. Apukouluttajamme juhlivat meidän kanssamme, ja itsekin sorruin tarjoamaan vanhan Foxtrot joukkoeen alik. A:lle juotavaa, olihan hän esimerkillään johtanut joukkoamme läpi hikisen p-kauden. Hän meni sitten lupamaan minulle perintösläbärinsä (sisätossunsa), jotka oli jo joku II/11 alikersantti aikoinaan koristellut ja pistänyt kiertoon. 

Juhlista riittäisi loppumattomiin kirjoitettavaa, paljon sellaista mitä kehtaisi tässä julkaista ja paljon sellaista, josta ei taideta koskaan upseerikerhon seinien ulkopuolella puhua. Lopputulema osaltani oli kuitenkin marssi kahdestaan opp. J:n kanssa kohti kasarmia klo 21.35, sekä nopea nukahtaminen omaan punkkaan heti sinne asti selvittyäni.

Ja tästä pääsemmekin siihen, mistä juhla-aiheeseen siirryimme, nimittäin krapulapäivään, tähän tämän päiväiseen nimittäin. Heti aamusta minua tervehtivät ovj:n tehtävät sekä jyskyttävä pää (josta onneksi pääsin eroon päivälliseen mennessä). Itseasiassa omaksi ja varmaan muidenkin yllätykseksi sen päiväinen kalustorumba sujui maanantain vastaavaa ylivoimaisesti paremmin, huolimatta koko joukkuetta vaivanneesta kankkusesta. Jälleen kuitenkin yksittäiset taistelijat jaksoivat purnata, ja lämpenin aikalailla uhaten lähettää änkyröivän oppilaan kapteenin tai linjanjohtajan puheille, jos totteleminen ei kiinnosta. Kyseisen välikohtauksen jälkeen kalustonsiirto sujuikin melko jouhevasti, ainoana harmina epäselvät ja yllättävät ohjeistukset ja lisäohjeet kouluttajilta. Lukuunottamatta siis ehkä turhan kontroloivaa otettani suoriuduin tämän päväisestä mielestäni mainiosti.

Olemme tällä viikolla muuttaneet j-kauden tupiimme, jotka vastaavat sijoitustamme sodanajankomppaniassamme. Myös KRHK:n yks jiikoolaiset ovat palanneet tänään rakkaan kakkos kasarmin katon alle, täyttäen sen tyhjenneitä käytäviä pitkästä aikaa. Huomenna paikalle saapuvat vielä PSTK:ssa koulutuksessa olleet toverimme, ja sittenpä lukuunottamatta rukin kirjekurrsialisia on tuleva komppaniamme koossa. Itse pääsin siinä toivomalleni paikalle, nimittäin Hotel joukkueeseen lääkintäryhmään, yhdessä ystäväni opp. K:n kanssa.

Huomenna olisi edessä aukin viimeinen päivä, joululomille lähtö sekä perintösläbien vastaanotto, unohtamatta tähänastisen palveluksen kohokohtaa, alikersantti ylennystä. Näihin tunnelmiin ja huomista odotellen lopetan tämän tämän kertaisen tiedonantoni. 'sento! Alkaen, muodon molemmista päistä, takaisin tupiinja toimiin, mars-mars!

ps: VMTK:n sihteeri jääk. H. lähettää jouluterveiset kaikille lukijoille. Vittu hyvää joulua.

12. luku: TJ 206

Taas on viime kirjoitus kerrasta vierähtänyt aimo tovi, joten oli taasen hakeuduttava sotkun kompuuttereiden äärelle ja kirjoitus hommiin. Viimeisen vajaan kahden viikon aikana on ehtinyt olla yksi eeppinen edustusreissu sekä jonkin puolet eeppisistä ammunnoistamme.

Edustusnakki tuli pienenä yllätyksenä koko edustusporukallemme. Olimme juuri palanneet jostain rytisemästä ja tuvassamme muutamat kaverini puhelivat siihen suuntaan, että saattaisin tulla valituksi ryhmänjohtajaksi j-kaudella (koska kaikki yksikössämme käyvät aukin, suurin osa porukasta on miehistöä alik. arvolla). Meni jokunen minuutti keskustelustamme (jonka aikana tietysti nöyränä kiistelin olevani tarpeeksi pätevä r-j:ksi) kun käytävässä kaikui käsky: "Seuraavat taistelijat linjanjohtajan toimistoon heti!" Oppilasjohtaja luetteli neljä eniten r-johtajaksi povatuinta, mukaan lukien minut, ja me juoksimme alakertaan kouluttajientoimiston oven taakse. Juuri ennen koputtamista supisimme päät yhdessä, ja totesimme yhdessä, että jos asia ei koske j-kauden ryhmyreitä, niin sitten vähintääkin ensi viikon harjoituksen. Astuimme siis itsevarmoina sisään.

Kun ylil. K. kuitenkin aloitti puhuttelunsa, kävikin ilmi että kyse oli vielä jostakin paljon paremmasta: vaikka hän aloittikin mainitsemalla yhteistoimintaharjoituksen, oli pääasiana se, ettemme me lähtisikään sinne, vaan Helsinkiin edustamaan SKVJ:tä Studia messuille. Kaikenhuipuksi hän vielä kysyi, haluaisimmeko lähteä! Emme turhaan väittäneet vastaan, vaan poistuimme hiljaisina ja nöyrinä, vaikkakin heti suljettuamme toimiston oven hypimme riemusta ja päivittelimme onneamme; olivathan aukin leiri aamut vähentyneet kahdesta nollaan!

Oodi telamiinalle~ Se viikko kuluikin nopeasti mm. meille viimeisen ryynäyspäivän muodossa. Raahasin tuona päivänä telamiinaa mukanani kyllästymiseen asti, ja harkitsin lähes vakavasti sellaisen tatuoimista toiseen pakaraani. Yksi joukkoeemme taistelijoista onnistui tuona päivänä jopa hukkaamaan sellaisen, ja se, rakkaat lukijat, on lähes mahdotonta! Telluista lensikin läpyskää aika rankanlaisesti, etenkin meidän "telamiinataistelijaparien" kesken. En mitenkään voi olla korostamatta liikaa noiden jalojen keltaisten betonipyörylöiden hienoutta. Ne ovat puolustusvoimien iskuvoiman terävintä kärkeä ja ryhmän tulivoimaisimpia aseita, eivätkä ne paina kuin vaivaiset 10 kiloa kappale! Mielestäni tulevaisuuden jääkäriryhmässä tulisikin olla ihka oikea telamiinataistelupari, joka kantaisi tetsariensa telamiinataskuissa kahta telamiinaa kukin.

Seuraava viikko alkoi mielyttävästi edustusreissua varten pakkaamalla. Sillä aikaa kun muut valmistautuivat harjoitukseen, me edustuskermaperseet pakkasimme isot reppumme, kävimme Esikunnassa pakkaamassa ständit ja muut hilppeet pakettiautoon ja noudimme m04 aavikkopuvut edustusvarustukseksemme. Aloitimme  matkamme kohti pääkallon paikkaa yhdessä maan mainion kuskimme, korpraali A:n kanssa.

Matka kapitoliin sujui rennosti ja aavikkopukuja ihmetellessä ja ihastellessa. Perillä laitoimme messukeskukseen ständimme valmiiksi ja siirryimme sitten Santahaminan keskitysleirille asuinparakkiimme. Totesimme tosiaan siellä olot todella paljon huonommiksi kuin meidän rakkaassa Porin prikaatissamme. Muke oli pieni ja peruskoulumainen, sotku muistutti kooltaan liikuntasalia ja rakennukset olivat nostalgisesti rakennettu 1900 alkupuolella, jossei peräti 1800 luvulla.

Itse messut menivät aika rattoisasti. Pääasiassa selitimme joko rg32 panssarimaasturin ominaisuuksista ja esittelimme sitä (muistaisin nuo ominaisuudet vaikka unissani) tai kerroimme SKVJ:n pääsykokeista tai palveluksesta meillä noin yleensä. Messuillahan pyöri lukion kakkos ja kolmosluokkalaisia, joten meille kyllä riitti niin asiasta kiinnostuneita opiskelijoita propagandan uhreiksi kuin nättejä nuoria naisia silmänruoaksi. Tukenamme reissulla meillä oli jatkuvasti läppää heittävä ylil. P. sekä hiljainen ja uhkaavan tuntuinen kapteeni K-mato (älkää kysykö).

Kolmipäiväisen edustusmatkamme päätteeksi palautimme haikeina m04 pukumme ja purimme rinkamme, sekä jaoimme tuliaiset muulle joukkoeelle, joka oli ollut yhteistoimintaharjoituksessa. Toimme kassillisen demari- ja kokoomusnuorten mainoskortsuja, jotka olimme saanet kovaosaisille tovereillemme jaettavaksi. Lahjottuamme hieman väsyneitä kavereitamme emme saaneet ihan niin pahaa vastaanottoa ja purnausta reissustamme, vaikkakin huumorimielessä kateellisia kommentteja lensikin.

Tuossa eilettäin sattui eräs merkillepantava tapaus, joka on pakko esille kirjoittaa ja julkituoda. Olin juuri ennen iltavahvaria nukkumassa punkallani, jotenkin etukäteen ärtyneenä ja tietoisena siitä, että joku, mahdollisesti punkkanaapurini V, herättäisi minut jollain epämielyttävällä tavalla. Ehti mennä jokunen minuutti makuullepanostani, kun tunsikin voimakkaan läiskäisyn pakaroillani. Terävöidyin sekunnissa, hyppäsin alas punkastani ja läiskäisin vastaavasti kostoksi edellä mainittua toveri V:tä takamukselle, melko lujaa vieläpä. Otin pari askelta taaksepäin tyytyväisenä nopeasta reaktiostani, kun V sitten heitti minua tyhjällä pullolla naamaan. Nauruni lakkasi lyhyeen ja jäin änkyttämäät "Se heitti mua pullolla... Se heitti mua pullolla naamaan..." kun koko tupa sekä miehet käytävässä repesivät nauramaan. Tähän kaikkeen ehti kulua alle 30 sekunttia. Jälkeen päin sain kuulla että joku oli ollut tuomassa minulle palautuspulloa, oli sitten heittänyt sen minulle ja osunut minua aika tarkasti keskelle berberiä, aiheuttaen edellä mainitun hulabaloon. Tapaus oli kuin komediaelukavasta revitty, sääli vain etten nähnyt sitä kolmannesta persoonasta.

Tällä viikolla olemme viettäneet palvelustamme lähes yksinään prikaatin alueella- muut komppaniat kun ovat väli/loppusodassa Lahdessa. Olemme aloittaneet eeppisen ammuntaviikkomme paukuttelemalla osastoittain mm. tarkkuuskiväärillä, pokemonilla (pkm konekiväärillä) sekä sisäpiippu singoilla. Päivät ovat olleet kylmiä mutta periaatteessa tavanomaisia ampumaratapäiviä, eli todella löysiä. Suurin osa ajasta kuluu paikallaan värjöttelyyn ja vuoronsa odotteluun, mutta mikäs siinä kun on joukkoeen verran kavereita samassa jamassa, joiden kanssa sitten painia tai heittä huulta. Huomenna jatkamme ilmeisesti kovilla singoilla sekä haulikkoammunnoilla, ja yövyttyämme yön metsässä (kyllä, linjanjohtaja muuttikin eeppisen metsäaamu tj:mme yhdeksi) ammumme vielä pistooliammunnat, joita henkilökohtaisesti odotan eniten. Sitten onkin edessä viimeinen viikko oppilaana ja kauan odotettu alikersantin ylennys, sekä tietysti muikeaakin muikeampi 14 päivän joululoma.

Nyt on aikani kuitenkin jälleen taakse poistua ja metsään haihtua, ja päästää seuraavat dataajat nauttimaan päivittäisen internetannoksensa. Sorono!

8. luku: TJ230

Voi voi, aika se vaan rullaa eteenpäin, enkä vieläkään ole kuronut umpeen sitä 50 päivän rakoa, joka jäi tuossa AUK I:n lopussa kirjoittamatta. Yritän silti päästä ainakin vähän eteenpäin tänään, kun ei tuo lomilla kirjoittaminen oikein onnistu. Olen siis jälleen kinkussa, ja tälle kirjoittelulle löytyy tarkoituskin ajan tappamisen muodossa. Jatketaanpa siis siitä, mihin viimeksi jäätiin...

Oli siis synkkä ja pimeä yö, ja AUK I:n taisteluammuntaleiriharjoitus. Odotimme vuoroamme yöpuolustusammuntoihin, ja aika ei tuntunut millään kuluvan kylmässä ja märässä metsässä. Värjöttelimme märissä vaatteissamme toisiimme nojaten, jotkut jopa kasoissa nukkuen (näin toimi kuleemma koko Bravo joukkoe, nohevuuspisteet heille siitä) ja koitimme hieman levätä ennen ammuntoja. Olo oli kuin Easy companylla Bastognessa, erona vain, että meillä oli oikeasti lämpimämpää. Välillä pimeän metsän valaisi yksinäinen valoraketti, kun muut ryhmät puolustivat asemiaan. Ennen pitkää aloimme olla oikeasti kunnolla jäässä, ja kysyin oppilasjohtajalta, josko voisimme mennä lääkintämiehen nuotiolle, joka oli ihan odotusalueen laidalla. Ovj kuitenkin totesi tylysti, ettei sen ääreen koko joukkoe mahdu, ja niin jäimme hytisemään puiden alle.

Kului 20 minuuttia, ja etsin samaista miestä uudelleen. Yllätyksekseni löysin hänet edellä mainitun nuotion ääreltä lämmittelemästä, ja niin määräsin ryhmäni paikalle myös. Moraali nousi uskomattomalla tavalla, kun sai kädet ja jalat lämpimäksi ja hanskat kuivaksi, ja sai hetken istua nuotion lämmössä. Lopulta sitten pääsimme itse puolustusammuntaan...

Johdin ryhmäni suoja-asemaan lipastettuamme kuulat. Sieltä lähetin kaksi miestä "vartioon", josta he pian palasivat vihollistietoja mukanaan. Miehet asemaan ja vihut piikille. Ja siellähän niitä jastereita heilui pitkin alavaa maastoa. Ylitettyään tulenavaus tasan avasin valonvahvistimen läpi tähdäten tulen ja karjuin ryhmälleni "Valaise!". Ryhmänvarajohta, oppilas V, ampui valopistoolilla valaisten pimeän taistelukentän. Koko ryhmä avasi tulen kaataen jastereita joka puolelta. Ammuksen hiivuttua toistin käskyni, ja taistelu jatkui ruudin katkuisena eteenpäin...

Lopulta vihollinen perääntyi tehokkaan tulenkäyttömme edessä, ja vetäydyimme takaisin suoja-asemaamme. Loppu puhuttelussa sain maininna joukkoeen parhaasta johtamissuorituksesta, ja sain toisen köllini (siis kahvilipun jälleen, en sentään lomaa...). Olin tästä hieman yllättynyt, sillä tein melkoisesti virheitä mm. valaisemisessa ja vv:n käytössä, mutta pysyin kuuliaisesti hiljaa ja otin palkinnon vastaan.

Rätti väsyneinä, nälkäisinä ja kylmissämme pyoräilimme takaisin leiripaikallemme. Siellä sujahdimme nopeasti telttoihin, ja asetimme pelkän kalsarikipinän. Nukkumisaikaa meidän joukkoeellemme nimittäin osui hieman päälle kaksi tuntia, eikä kukaan jaksanut valvoa, millaista vartiota pidimme. Sain nukuttua sekavan kaksi tuntisen vapaaehtoiseten ryhmänjäsenten valvoessa (iso kiitos vielä oppilas J:lle ja K:lle!), jonka aikana mm. revin makuupussin huppua kaverini päästä höpöttäen samalla: "Hei, tässä lääkintämies! Tarvitko apua? Ota huppu pois!"

Aamulla pakkasimme leirin kokoon uusin voimin, ja suuntasimme heittämään käkrejä (normi suomeksi siis käsikranaatteja). Jotta pääsisin joskus eteenpäin tässä kirjoitus työssä, kerron lyhyesti, että koulutus oli mielenkiintoista, ja pääsimme heittämään oikeat sirpalekäkrit. Vähän siinä käsi tärisi kun sitä käsitteli, mutta valvomassa oli ylik. K, joka varmalla ja vakaalla äänellä ohjeisti ja antoi palautetta, niin että hätäpäivää ei ollut. Naatin nakkelun jälkeen siirryimme vanhoille kunnon ampumaradoille, ja ammuimme pitkästä aikaa kouluammuntoja (suomeksi siis radalla, ei sentään mitään rikollista). Parin kierroksen jälkeen alkoi ampumisen ote jälleen löytyä ja iskemät siirtyä kohti taulun keskustaa, ja tyytyväisenä poljimme takaisin kotiin, takaisin kasarmille.

Perillä huolsimme varusteet, ja väsyneinä paunuimme punkkiimme lepäämään 40 minuuttia kestäneeksi vapaa-ajaksi. Onneksi seuraava viikonloppu oli lomaa, ja pääsin palautumaan leirin valvomisesta.

...

Leirin jälkeen koitti rauhallinen viikko, jonka aikana meistä 40 ylenneettiin oppilas korpraaleiksi. Luku oli siksi niin jäätävän iso, että viimeisellä RUKkiin lähtijällämme oli niin huonot pisteet, mutta se on kokonaan toinen tarina, ja sen on ehkä parempi jäädä meidän kasarmimme seinien sisälle. Henkilökohtaiset pisteeni AUK I:n osalta olivat kuitenkin aika hyvät, kuuluin parhaan 25. joukkoon n. 150 miehen yksikössämme. RUKkiin lähtijät siis valittiin myös tällä viikolla, ja sinne lähtikin muutamia tuttujani, mm. letkeä oppilas L. ja pitkän huiskea kaverini oppilas K.

Viikon kohokohta oli ehdottomasti ylennyksiä seurannut helikopterikoulutus. Yksikössämme on tavattu luvata sellainen koulutettaville, mutta mm. vessojen seinillä (jotka ovat erittäin luotettava tiedonlähde!) lukee, että hekot ovat tornari, kunnes istut kyydissä. Tuona kauniina torstaina tornari kuitenkin muuttui todellisuudeksi, ja pääsimme puuduttavan varo-oppitunnin jälkeen oikeasti NH90 kuljetushekojen kyytiin. Kaikki olivat lähes lapsekkaalla tavalla innoissaan, ja voimakkaat koneet todistivat mahtinsa laskeutuessaan ja lähes kaataessaan lähellä odottaneen ryhmäni. Se ilmanvastus täytyy kokea, ennenkuin tajuaa, kuinka paljon hiekkaa ja kiviä lapojen aiheuttama tuuli lennättää. Juostuamme sisään ja köytettyämme itsemme ja varusteemme kiinni, pääsimme lyhyelle lennolle yli synkän Satakunnana metsien. Kaikkien ryhmiemme käytyä kierroksensa marssimme polleina takaisin yksikköön, olimmehan sentään olleet selättämässä näinkin kallista ja eeppistä tornaria.

Huhuh, kohta olen viimein suorittanut tämäkin via dolorosan ja kirjannut kaiken AUK I:n lopusta tähän päivään, mutta vielä on vähän jäljellä. Nyt kuitenkin lopetan ja suuntaan kohti kasarmia, ja ensikerralla jatkan mm. lumisesta gineksestämme, jona aloitin tämän nykyisen kirjoitus rumbani, ja AUK II:n taisteluleiristä, jota johti maanmainio ylil. J... Mutta siitä siis ensikerralla!

Ainiin... lääkintämieskurssimme jääk. H. (iso-Hoo, kaverit kyllä tietää kenestä on kyse) on nykyään VMTK:n sihteeri. Mainio pesti mainiolle miehelle!

7. luku: TJ 241

Taas on viikko vierähtänyt kun jaksoin blogini avata, mutta tarina jatkuu siitä mihin viimeksi jäätiin...

Oli siis AUK I viimeinen leiri, meille taistelupelastajille toinen. C-joukkoeemme oli jaettu kolmeen ryhmään, ja minä osuin sen ryhmänjohtajaksi. Oli kevyet paineet porukan kasassa pitämisestä ja johtamisesta jo lomilla palatessa, ja sykkeeni tiheni entisestään kun päästiin metsään. Onneksi meidän ryhmään oli osunut hyvää sakkia, ja meillä oli hyvä yhteishenki nähden siihen, että oltiin ainakin kolmelta eri e-kurssilta.

Leirin ensimmäisenä päivänä joukkoeemme pyöräili hyökkäysampumaradalle, ja aloitti käytännössä kylmiltään ampumaan ryhmänhyökkäystä kovilla. Emme olleet näes e-kurssiemme takia harjoitelleet lainkaan sitä, emmekä taistelemista ylipäänsä sitten p-kauden. Kaiken lisäksi metsä oli märkänä edellisten päivien sateesta, ja kangas oikein kutsui syliinsä ryömimään ja syöksymään. Olosuhteet olivat siis puolellamme. Onneksi kouluttajat (ainakin melkein kaikki, tietäjät tietävät tämän poikkeuksen) tiesivät taustamme, ja suhtautuivat opettavaisesti ja huumorilla kokemattomuuteemme.

Johdin siis ryhmäni läpi kahden hyökkäysradan, ja sain jopa kehuja viimeisenä suoritetulta. Kouluttaja piti itseasiassa otteestani siihen maalliin, että sain vallan köllin (kahvilipun, en sitä lomaa :P) suorituksestani, vaikka hän ei pitänytkään meidän yleisestä suoriutumiestamme oikeastaan lainkaan. "Älkää nyt käsittäkö väärin kaiken tämän negatiivisen palautteen jälkeen, enhän minä teitä paskoina ihmisinä pidä. Paskoina sotilaina minä sen sijaan teitä pidän." Kovaa palautetta tosin pehmensi sekä meidän että edellä mainitun kouluttajan kevyt repeäminen asialle, ja tiesimmehän me, ettemme olleet aivan samalla tasolla kuin jääkärilinjan käyneet.

Illalla suoritimme kasarmilla välillä käyden yösuunnistuksen. Sain parikseni vanhan toverini V:n, joka oli Tapaninmalja veteraani ja näin siis kova suunnistaja ja juoksija. Juoksinkin sitten kipeällä jalallani perässä klenkaten koko suunnistuksen, kun V hoiti suunnistamisen ja vanhemman tst-parin hommat. Saatiin aikaiseksi ihan hyvä aikakin, vaikkei kuitenkaan aivan komppanian parasta. Minun ja jalkani vika, uskoisin...

Yöksi sitten pyöräilimme takaisin leiripaikalemme, ja pistimme teltat pystyyn pimeässä haparoiden. Yö kului joten kuten täyteen ahdetussa ryhmäteltassa nukkuen.

Seuraavana päivänä joukkoeemme suunnisti pyöräillen puolustusammuntoja tekemään. Päivän ensimmäinen veto ei mennyt minun puoleltani johtajana erityisen hyvin, sen myönnän nyt ja toivon etten koskaan unohda sitä faktaa. Yritin parhaani mukaan ryhmittää ryhmäni valmiisiin juoksuhautoihin, mutta väsynyt pääni ei oikein onnistunut tehtävässään. Onneksi ryhmä oli hengessä mukana ja auttoi, ja veti sen ammunankin kunnialla läpi huolimatta minun kämmäilystäni. Itse taistelu siis meni ihan hyvin meiltä kaikilta.

Ensimmäisen puolustusvedon jälkeen kävimme pst- (panssarintorjunta, niille kenelle lyhenne ei ollut tuttu) asioita läpi, ja ammuimme kaikki KES harakit ja kaksi onnekasta ampui myös APILAksen harakit. Joukkoeen tarkoin ampuja, oppilas P, pääsi myös ampumaan kovan KESsin. Olihan se melkoinen paukku, ei ihan niin vaisu kuin olisin kaiken mollaamisen jälkeen odottanut. Omien havaintojeni perusteella sillä kaataa sen puhutun mopoautonkin, uskokaa tai älkää.

Päivän päätteeksi pääsimme jonottamaan yöpuolustusta varten. Alkupuhuttelun jälkeen jonotimme kolme tuntia pimäessä, kylmässä ja märässä metsässä. Siitä ja leirin viimeisestä päivästä, sekä mitä sen jälkeen on seurannut, ensi kerralla. Nyt kiirehdin matkaan, että ehdin illaksi kasarmille.

5. luku: TJ 306

Taas on aikaa viime kirjoittelusta sen verran vierähtänyt, että oli pakko raahautua taas sotkuun internet yhteyden äärelle. Viime kerjoittelu kerrasta taitaakin olla lähes kolme viikkoa...

Viimeksi kun kirjoitin, olin vielä alokas. Tässä kun nyt näppäilen, olen valan vannonut jääkäri, ja huomenna meidät aliupseerikurssilaiset ylennetään (tai alennetaan) vähemmän hienolta kuulostaviksi oppilaiksi. Eli sitten viime kirjoitus kerran on ehtinyt tapahtua paljon.

Kronologisesti ensimmäisenä ehkä kaikista mainittavista tapahtumista tulee vala ja valaviikko. Valaa edeltävä viikko oli meidän yksiköllämme yhtä löysäilyä, päättymättömiä palvelustaukoja ja sulkeisia. Itse vala taas oli kaikkea muuta kuin löysää touhua, ja eritoten minulle sattui vähän kaikkea. Valan kenraaliharjoituksissa aseotteita tehdessäni repesi toinen nahkahanskoistani aseenhihnan solkeen, ja jouduin itse valaan lainaamaan erään mukavan alikersantin sormikkaita (edelleen pisteet hänelle). Sitten juuri ennen valaa minua pisti ampiainen kaulaan, ja siinä sitten marssin paraatikentälle kaula ja huuli turtana. Onneksi turvotus ja kipu lakkasivat valassa seisoessa. Sää oli aluksi otollisen harmaa, mutta juuri vannottuamme veteraanin esilukiessa valaamme, alkoi aurinko porottaa kuin viimeistä päivää. Kaikkien silmät vuosivat ja naamat vääntyilivät kirkkaasssa polteessa, ja arvasihan sen, että juuri silloin se vala dvd:n kuvaaja osui kohdallemme. Toivottavasti tapauksesta saadut otokset eivät päätyneet itse julkaisuun, niiden edustavuus kun oli ihan omaa luokkaansa...

Valaloma sujui VMT:koon kyytisähläyksiä lukuunottamatta mukavissa merkeissä, ja palvelukseen oli jopa kumman kotoisaa palata. Jollain oudolla tavalla tästä paikasta on tulossa minulle koti. Tarkat rutiinit, hövelit tupakaverit ja yhteinen vapaa-ajan vietto tekevät tästä paikasta ainakin omalla kohdallani mieluisan ja mukavan paikan elää. Eikä se valmiiksi laitettu ruoka ja muiden hoitamat pyykit ja tiskitkään haittaa lainkaan.

Valan jälkeinenkin viikko kului enimmäkseen löysäilemällä, lukuunottamatta liikuntapäivää, jossa komppaniamme näytti vähän muille yksiköille sykkimisen mallia. Loppu viikon p-kauden palkintojen jako kruunasi mukavan viikon, meidän yksikkömme kerätessä kaikki tarjolla olleet palkinnot. Tienasimme maineen ja kunnian ohessa sievoisen kasan kuntsareitakin (tosin tornareiden mukaan meidän yksikössämme niitä ei paljon käytetä...).

Perjantaina sitten muutimme ja aloitimme AUK ykkösen. Haikeissa tunnelmissa jätimme vanhat tupamme, kaipaan itseasiassa vanhan tuvan meininkiä edelleen. Uusiin tupiin ja AUK:in oppilasjohtamiseen olemmekin sitten totutelleet tämän viikonlopun. Tupa on ihan mukava, ja uskon että ryhmähenki paranee ajan myötä muistuttamaan vanhan tuvan vastaavaa. Oppilasjohtamisesta taas en sano paljoa, sillä se ei ole sujunut aivan niin mainioisti kuin olisin olettanut. Eiköhän siihenkin tule tosin muutos ajan myötä, kun ihmiset oivaltavat kultaisen keskitien johtamisessa.

Eilen suoritimme AUK:in 12 kilometrin pikamarssin. Marssi tuli kaikille yllätyksenä, eikä siihen oltu ehditty valmistautua käytännössä lainkaan. Silti lähdimme koko komppanian voimin yrittämään mahdollisimman nopeaa aikaa taisteluvarustuksessa. Itse pelkäsin saavani huonon tuloksen tai jopa hylätyn, sillä jalkani olivat edellisiltäkin marsseilta jo kipeät (niinkuin oikeastaan kaikilla muillakin). Matka sujuikin oksennusta pidätellessä ja henkeä haukkoen, ja loppu suoralla olin lähes varma että kaatuisin jos pysähtyisin lepäämään. Onneksi onnistuin pitämään melko tasaisen lönkyttelytahdin loppuun saakka, ja ylsinkin parempaan tulokseen kuin olisin koskaan uskonut: sain asteikolla 1-5 täydet viisi pistettä. Tarkkaa aikaa en vielä tiedä, mutta viisi pistettä sai päästyään maaliin alle 86 minuutissa. Iltapäivän ammunat taas eivät menneet aivan yhtä nappiin, mutta tyydyttävästi nekin.

Itse ilta sujui lepäillessä ja palautuessa. Kävimme kavereiden kanssa sotkussa, saunassa ja muken iltapalalla. Näin saunareissullani yksiköstämme heitinkomppanian AUK:kiin siirtyneitä kavereita, ja vaihdoinkin heidän kanssaan kuulumisia ja kokemuksia. Onneksi mokomia pääsee näkemään taas viimeistään lomabussissa, varsinkin entisiä tupalaisia meinaa lähes epämiehekkäästi tulla ikävä.

Sotku sulkeutuu nyt, ja minun on lähdettävä takaisin yksikköön. Ensi kertaan, siis!

2. luku: TJ 350

Jälleen on aika rientänyt ja sotkuun päästy. Huhut kertovat että tämä armopala johtuisi joko siitä, että komppaniassa on päällikön poika joka marmatti isälleen, tai sitten jonkun äiti soitti päällikölle joka määräsi meidät sotkuun. Oikeastihan olisimme päässeet tänne vasta ensi viikolla.

Kuluneena viikkona on ammuttu rynkyllä, heitetty harjoitusnaatteja ja sykitty luutnantin sulkeisissa. Sairastuin kaksi päivää sitten inttiflunssaan, jota sairastaa par'aikaa noin 80% koko komppaniasta. Kaikki köhivät ja niiskuttelevat yhtenään, ja osa on jo etsiytynyt veksiinkin asti.

Viime käynnillä sotkusta tarttui mukaan karkin lisäksi pari ilmaista kirjaa (jotka kirjasto oli heittänyt pois) joita olen jonkin verran hitaalla tahdilla lukenut. Mahtava Morris ja sivistyneet siimahännät, jonka aikoinaan kirjoitti Terry Pratchett, on tullut luettua penskanakin kerran, mutta sillloin en tajunut vielä kirjailijavelhon hauskoja sanankäänteitä ja vitsejä. Romsku onkin ollut mukava pako välillä väsyttävästäkin kasarmitodellisuudesta.

Meillä on melkein joka ilta palveleustaukoa, eli aikaa jolloin ei ole suoranaisesti palvelusta (aka ohjelmaa), mutta ei myöskään oikeasti vapaata. Touhu on vähän outoa, kun miehet vain istuvat tuvassa lukien ja jutellen, mutta eivät kuitenkaan saa käydä lenkillä tai sotkussa. Puhelinta ja tietokoneita (ketkä sellaiset tullessaan toivat, omani tuon lomilta mukaan) saa onneksi palvelustauoilla käyttää, muuten tuvan tylsyyteen sekä hien ja pierun hajuun saattaisi jopa kuolla.

Aamukasa ( http://bloodpressure.fi/aamukasa/II-12-362 ) vaikuttaa lähes ylitse pääsemättömältä, mutta toisaalta kunnon militäärisekopää jopa viihtyy ajoittain tässä laitoksessa. Hajoamaan en ole vielä alkanut, mutta lomille, jotka ovat edessä ensi viikolla, kaipaan jo kovasti. Koska asun niin perhanan kaukana täältä, pääsen kotiin lentäen, ja olen kotona jo perjantai iltana! Vähän aikaa sitten luulin kulkevani junalla, ja se olisi tarkoittanut, että olisin perillä vasta lauantai aamuna.

Nyt kiireellä päivystäjänpöydän kautta tupaan, ettei tule esapekkaa, perillä pitäisi olla kahdeksalta. Taakse poistun!

1. luku: TJ 357

Ei helevetti, täytyy toteaman. Kiirettä pitää, ja siksi tämänkertainen blogikirjoitus jääkin lyhyeksi ja ytimekkääksi.

Ensimmäiset päivät ovat kuluneet nopeasti ja ruutiineja opetellessa. Oli mukava huomata, että tuvassa ja komppaniassa noin yleensä on aika samanhenkistä sakkia, ja juttu meidän kesken luistaakin jo sulavasti. Muutamaa keulivaa yksilöä lukuunottamatta aika hiljaisen varmasti ja käskyt toteuttaen on meidän yksikkö mennyt, ja itse olen ainakin osani hoitanu parhaani mukaan. Kertaakaan eivät vielä ole alikit tai muut kouluttajat mulle joutuneet pukeutumisesta tai käyttäytymisestä huomauttamaan, ja uskokaa tai älkää, osaan ylipäänsä olla palveluksessa hiljaa ja asiallisesti.


Nyt ekalla viikolla ollaan lähinnä haettu varusteita, opeteltu kaiken perusteita ja käyttäytymistä sekä parina iltapäivänä laiskoteltu tuvissa. Kovin yllättäen me ei olla opeteltu juurikaan siivoamista ja esim. punka/ pinkan tekoa, ainakaan kovalla tahdilla tai prioriteetteina.

Seuraavat kolme viikkoa on kiinni, ja en edes muista koska ensimmäiset iltavapaat ovat. Toisin sanoen kaikki elektroniikan käyttö on kielletty, paitsi nyt omaisten päivän sotkussa (jonne olen siis ensimmäistä kertaa etsiytynyt). Tässä siis syy miksen ole mm. eräälle Sodankylän jääkärille ilmoittautunut puhelimitse.

Meidän tupa on mukava, ja ehkä joukkoeen paras. Meillä ei ole päsmäröiviä tai yli-innokkaita, eikä pöljiä tai huumorintajuttomia alokkaita, toisin kuin kaikilla muilla tuvilla. Tällä hetkellä joukkoeemme, F-joukkoe, on komppanian parhaaksi arvioitu.

Nyt lopetan, koska pitää kiirehtiä soittamaan eräälle neitokaiselle, joka toivottavasti odottaa soittoani. Seuraavan kerran koneen ja blogin äärelle pääsen valitettavasti vasta parin viikon päästä. Nyt mustat nahkavarsikengät jalkaan ja kenttälakki päähän ja menoksi.

Prologi, osa 3: 10 päivää palvelukseen

Hjaa, nyt alkaa jo pikku hiljaa kuumotella lähtö. Ehkä asiaan vaikuttaa se, että lasken väheneviä lomapäiviäni päivittäin, ehkä se että alan vasta vähitellen tajuamaan, kuinka nopeasti lähtö onkaan edessä.

Sain tänään uuden kämppäni avaimet ja solmin sähkösopimuksen, ja huomenna olisi muuttourakka edessä. Sähköt harmiksi saan vasta maanantaina, sillä niiden asennuttaminen olisi maksanut satasen nyt viikonloppuna. Päätinkin sitten järjestää tuparit vasta ensi viikon puolella.

Ensi viikolla on viimeiset karatereenit ennen inttiä. Luin kuitenkin Aamukamman Säkylä 12/II langasta, että sinne olisi tulossa paljon muitakin kamppailulajien harrastajia. Valitettavasti vaikutti myöskin siltä, että suurin osa näistä taistelijoista harrastaisi jotain enemmän tai vähemmän ottelemiseen painottuvaa. Valitettavaa tämä on siksi, että meidän tyylisuunnassamme ottelutekniikkaa ei opetella kovin paljon alemmilla vyöasteilla, enkä siis itse omaa ottelemisesta juurikaan kokemusta. Toivattavasti tämä nyt korjaantuu intissä, kun iltaisin ilmeisesti olisi mahdollista reenata näiden vapaaottelijoiden opastuksella/kanssa. Täytyy myös toivoa, että ehdin harjoittelemaan tekniikoita myös yksin tai kaksin jonkun toisen karatekan kanssa, niin eivät pääse kovin unohtumaan tulevan vuoden aikana...

Ennen lähtöä pitäisi jaksaa vielä palauttaa ihmisiltä lainaamiani ja kämpilleni unohtuneita tavaroita. Leffoja ja pelejä on iso kasa, jonka lisäksi löytyy mm. pleikkari kakkonen. Tukkakin on vielä leikkauttamatta, ja vähintään kymmenen muuta asiaa hoitamatta.

Enää siis 10 aamua ennen palvelukseenastumista. Se on alle kaksi viikkoa... ja joudun vielä lähtemään sunnuntai iltana että ehdin seuraavaks aamuksi Kokemäen asemalle ja bussin kyytiin. Saapa nähdä mitä junassa nukkumisesta tulee, en oikein koskaan ole tottunut siihen... Paikat siinä vähintään aina menevät jumiin. Mutta moinen on onneksi huolenaiheena vasta kymmenen päivän kuluttua, nyt jatkan lomasta nauttimista ja omassa sängyssä lököttelystä.