13. luku: TJ 198

'sento! Levo! On jälleen tiedotustilaisuuden aika, ja tällä kertaa seuraa seuraavaa:

-Mahtavien ammuntapäivien mahtava loppu osa

-Via Dolorosa, tuomiopäivän polkupyörämarssi

-Villiäkin villimmät kurssijuhlat sekä

-Krapulaisen oppilasvarajohtajan päiväkirja

Alotellaas siis siitä mihin viimeksi tarinassa jäätiin. Ammunta viikkomme ensimmäiset ammunnat oli ammuttu alta pois, ja seuraavien kahden päivän ammunnat järjestettäisiin C-ampuma-alueella. Koko ammuntoja edeltäneen yön satoi lunta, ja aamulla sitä olikin hyvä kerros kaikkialla, paitsi auratuilla teillä. Sanon "auratuilla", koska lähellekkään kaikilta teiltä lunta ei oltu aurattu pois, kuten saimme huomata matkallamme kohti ampuma-alueita.

Järjestäydyimme aamulla valmiina polkupyörämarssia varten taisteluvarustus valmiina. Muutamien töhöjen taistelijoiden täydennettyä varustustaan asiaan kuuluvaksi aloitimme matkamme. Alku matka sujui suhteellisen nopeasti, mutta jo Camp Maurin kohdalla vauhtimme hidastui järkyttävästi: campiltä eteenpäin tie oli nimittäin auraamaton ja 15 sentin hangen peitossa. Tahtimme hidastui sellaiseksi, että joka toiset 10 metriä talutimme, ja joka toiset 10 metriä yritimme pyöräillä. Näin aina ake-radan puomille saakka, josta eteenpäin yksinomaan talutimme hangessa tarpoen. Silloin tällöin joku yritti menestyksettä nousta satulaan ja ajaa hetken matkaa, ja yhtenään miehiä kaatui pitkäkseen neitokseen. Koko joukkoe sekä apukouluttajame kylpivät hiessä, ja kirouksia sekä avautumista esiintyi niin miehistöllä kuin päällystölläkin, jopa siinä määrin että kokelaamme totesivat, ettei heillä ollut ikinä ollut niin hajottavaa rukki aikoinaan. Totesivat myös, että jos kirjekurssilaisemme palatessaan mutisisivat jotain aukkimme hajottavuudesta verrattuna omiin kokemuksiinsa, niin voisimme käskeä mokomien painua helvettiin.

Tämä, hyvät lukijat, oli Via Dolorosa. Itse kunnioitettu päällikkömme kapteeni U. viittasi tuohon polkupyörämarssiin tällä eräästä nettivideosta inttislangiin levinneellä termillä. Koko n. 7-8 km marssiin kului vähän vajaa kaksi tuntia + 10 minuuttia hikisten varusteiden vaihtoon perillä. Liekö tämä matka ollut itsense Herran Kaikkivaltiaan Jumalan rangaistus komppaniallemme jostain rikkeestä, vai olisiko päiväyksellä 12.12.12. ollut joku yhteys epäonneemme? Sitä emme koskaan saa tietää, mutta sen tiedämme, että Helvetissä on taso, jossa tuo tuomiopäivän polkupyörämarssi jatkuu ikuisesti.

Itse kahden päivän ammunnat sitten sujuivatkin vallan loistavasti, mukaan lukien niiden väliin osunut yöpyminen C-alueen maastossa. Ammuimme, kuten linjanjohtajamme ylil. K. oli aikaisemmin luvannut, "kaikilla mahdollisilla aseilla mahdollisimman paljon". Ammuimme kukin 85 laakia konekiväärillä (tyylillä tuli vapaa), 90 laakia rynkyllä (edelleen tyyliä tulivapaa), 7 laakia tarkkuuskiväärillä (mallia hyvin-kohdistetut-kiikaritähtäimet), 20 laakia haulikolla (mallia siistein-ase-koskaan), sekä pistoolilla 50 laakia (jätti sanattomaksi). Näiden lisäksi ammuimme kaikki apilaksen harakit, sekä 10 taistelijaa kovan KESsin ja yksi apukouluttajista kovan apilaksen.

Konekiväärillä osuin maastoon hyppiviin jastereihin ihan kiitettävästi, mutta osumatarkkuus oli minulle toissijaista, kun sain ampua vapaasti niin pitkää sarjaa kuin halusin. Täytyy kyllä myöntää että nappi pohjassa ampuen pkm on ehkä yks mäheimmistä aseista koskaan. Tarkkuuskivääristä en sitten sano sen enempää, kuin että kiikarit oli sillä vissiin kohdistettu, että koko joukkoeesta kukaan ei osunut kertaakaan kolmeen sataan metriin. Ei kertaakaan. Rynkyllä taas ammuimme n. 200 metriin, minäkin ihan hyvällä menestyksellä tuplalaukauksia päästellen. Haulikko taasen osoittautui melko helkkarin siistiksi vehkeeksi, ja se on tähän mennesse kokeilemistani aseista eniten fiktiivisiä, peleistä ja elokuvista tuttuja vastakappaleitaan muistuttava ase. Varsinkin äänet, eritoten lataus- ja lipastusäänet ovat aivan kuin vaikka Terminaattorista. Haulikolla osuin ilman ongelmia, ja ammuttuani pari laukausta totesin vehkeen kuin minulle tehdyksi. En tosin ollut ainoa joka tykästyi hulikkoon, sillä myöskin kersanttimme ja kokelaamme naureskelivat ampuessaan ja olivat aseesta aivan yhtä innoissaan kuin mekin. Perjantai aamuna ammutut pistooliammunnat olivat viikkomme kruunu, grandehefe kokelas M:nkin sanoin parhaat ammunat koskaan. Osumatarkkuuteni ei ollut erityisen hyvä (lue: se oli säälittävää) johtuen epävarmasta ampuma-asennostani, mutta koska odotin kaikista aseista juuri pistoolin käsittelyä eniten, myöskin nautin sillä ampumisesta täysin rinnoin. Toivon kovasti että enemmällä harjoittelulla saisin tarkkuutta ampumiseeni, enkä oikeastaan näe sitä lainkaan mahdottomana, olinhan aika kehno rynkyllä ampujakin ennen kuin kehityin nykyiselle tasolleni.

Teitenkään oleskelumme ampuma-alueella ei ollut pelkästään ampumista, vaan ke-to välisen yön lepäsimme teltoissa. Pääsimme ohjelman päätyttyä 1600 pystyttämään niitä, ja olimmekin ennennäkemättömästi turvallisesti teltoissamme jo ennen seitsemää. Ilta ja yö sujuivatkin läpyskää heittäen ja creepyjä juttuja kertoillen sekä nukkuen. Aamulla oli jopa melko helppo herätä lämpimässä teltassa, kun vartiovuoroja ei ollut yön aikana vallan hävytöntä määrää.

Torstaina räjäyttelimme aamupäivän ylil. A:n ohjastuksessa 1kg- 3kg räjähdyspanoksia, niin routapanoksia kuin kylkimiinojakin, unohtamatta vanhaa kunnon putkiraivainta. Elokuvamainen jyrähtely tauotti pioneerimaista seisoskeluamme (meillä oli käskettynä varustuksena vielä kaiken päälle pakkastakki sekä kypärä, ei edes tst-varustusta), ja värjöteltyämme tehonäytösten ajan pääsimme ampumaan lumituiskeessa singoilla. Itse en apilaksen harakilla osunut lähellekkään maalia, ja myönnänkin, etten ole osunut singolla kahdesti putkeen sitten p-kauden. En tosin ollut ainoa hutiampuja, sillä yksi kymmenestä kovan kessin (kevyenkertasingon) ampuneista oppilaistamme sekä kovan apilaksen ampunut alik. K. ampuivat huti maaleistaan. Mikäs siinä, komeasti jyrähtelivät nekin laakit.

Räiskintäviikkoamme seurasi vlv loma, jonka jälkeen koitti nyt meineillään oleva aukin viimeinen viikko. Ensimmäiseksi mainittakoon, että sain tehtäväkseni oppilasvarajohtajan nakin, joka selkosuomeksi tarkoittaa kalustovastaavaa. Nakki on sikäli kurja, että olen koko viikon ravannut epäselkeiden ohjeiden saattelemana kouluttajien huoneissa sekä vääpelintoimistossa kumartelemassa ja kysymässä avaimia, kansioita, listoja ja lisäohjeita. Maanantain kalustonpalautus sujui pientä alkukankeutta sekä muutamien oppilaiden nurinoita lukuunottamatta melko hyvin, eikä tämä krapulapäivänkään kaluston siirtely huonosti mennyt. Mutta nyt menenkin asioiden edelle, sillä ennen krapulaa täytyy juoda ja juhlia.

Kurssijuhla... Sitä olikin odoteltu pitkään ja hartaudella. Kun se viimein koitti, ja siirryimme valvojanapulaisen puhuttelun saattelemina päällystökerholle, olimme koko sakki enemmän tai vähemmän innoissamme. Juhlaa varten oli pst:n miehiä lukuunottamatta koko vanha (taikka tuleva, kummin vain) 1. JK koottu kasaan, ja tapasinkin juhlassa paljon vanhoja tuttuja p-kaudelta. Ohjelmassa oli niin tanssityttöjä kuin standuppiakin, sekä tietysti alkomahoolin ostomahdollisuus (jota tietysti hyödynsimme kaikki ahkerasti). Kohotimme maljoja niin jälleen näkemisille, AUKin päättimiselle, kv-kauden alkamiselle kuin vanhoille joukkoeillemme sekä tietysti rakkaalle komppaniallemmekin. Apukouluttajamme juhlivat meidän kanssamme, ja itsekin sorruin tarjoamaan vanhan Foxtrot joukkoeen alik. A:lle juotavaa, olihan hän esimerkillään johtanut joukkoamme läpi hikisen p-kauden. Hän meni sitten lupamaan minulle perintösläbärinsä (sisätossunsa), jotka oli jo joku II/11 alikersantti aikoinaan koristellut ja pistänyt kiertoon. 

Juhlista riittäisi loppumattomiin kirjoitettavaa, paljon sellaista mitä kehtaisi tässä julkaista ja paljon sellaista, josta ei taideta koskaan upseerikerhon seinien ulkopuolella puhua. Lopputulema osaltani oli kuitenkin marssi kahdestaan opp. J:n kanssa kohti kasarmia klo 21.35, sekä nopea nukahtaminen omaan punkkaan heti sinne asti selvittyäni.

Ja tästä pääsemmekin siihen, mistä juhla-aiheeseen siirryimme, nimittäin krapulapäivään, tähän tämän päiväiseen nimittäin. Heti aamusta minua tervehtivät ovj:n tehtävät sekä jyskyttävä pää (josta onneksi pääsin eroon päivälliseen mennessä). Itseasiassa omaksi ja varmaan muidenkin yllätykseksi sen päiväinen kalustorumba sujui maanantain vastaavaa ylivoimaisesti paremmin, huolimatta koko joukkuetta vaivanneesta kankkusesta. Jälleen kuitenkin yksittäiset taistelijat jaksoivat purnata, ja lämpenin aikalailla uhaten lähettää änkyröivän oppilaan kapteenin tai linjanjohtajan puheille, jos totteleminen ei kiinnosta. Kyseisen välikohtauksen jälkeen kalustonsiirto sujuikin melko jouhevasti, ainoana harmina epäselvät ja yllättävät ohjeistukset ja lisäohjeet kouluttajilta. Lukuunottamatta siis ehkä turhan kontroloivaa otettani suoriuduin tämän päväisestä mielestäni mainiosti.

Olemme tällä viikolla muuttaneet j-kauden tupiimme, jotka vastaavat sijoitustamme sodanajankomppaniassamme. Myös KRHK:n yks jiikoolaiset ovat palanneet tänään rakkaan kakkos kasarmin katon alle, täyttäen sen tyhjenneitä käytäviä pitkästä aikaa. Huomenna paikalle saapuvat vielä PSTK:ssa koulutuksessa olleet toverimme, ja sittenpä lukuunottamatta rukin kirjekurrsialisia on tuleva komppaniamme koossa. Itse pääsin siinä toivomalleni paikalle, nimittäin Hotel joukkueeseen lääkintäryhmään, yhdessä ystäväni opp. K:n kanssa.

Huomenna olisi edessä aukin viimeinen päivä, joululomille lähtö sekä perintösläbien vastaanotto, unohtamatta tähänastisen palveluksen kohokohtaa, alikersantti ylennystä. Näihin tunnelmiin ja huomista odotellen lopetan tämän tämän kertaisen tiedonantoni. 'sento! Alkaen, muodon molemmista päistä, takaisin tupiinja toimiin, mars-mars!

ps: VMTK:n sihteeri jääk. H. lähettää jouluterveiset kaikille lukijoille. Vittu hyvää joulua.

6. luku: TJ 250

On yli 50 päivää siitä kun kirjoitin viimeksi... Kerrattuani viime kirjoitelmiani, huomasin että kirjoitin viimeksi jääkärinä. Kuluneena 50 päivänä olen saanut siis kaksi ylennystä- olen nyt oppilas korpraali. Välissä on ollut myös kaksi leiriä, lääkintämies- ja taistelupelastajakurssit sekä paljon, paljon muuta. Taidanpa joutua jakaa näiden 50 päivän muistelmat kahteen osaan, sillä yhdessä illassa en luultavasti niiden läpi halkomisesta selviä. Mutta aloitetaas nyt aiheesta, tai muuten en tänä iltana saa mitään sisällöllistä "paperille".

Aloittakaamme siitä, mihin viimeksi jäätiin. Heti pikamarssin jälkeisellä viikolla alkoi oppilaskautemme ja AUK I. Koska erikoistuin lääkintään, vietin ensimmäiset neljä (vai oliko se viisi...) viikkoa huoltokomppaniassa lääkintämiesten erikoiskoulutuksessa.

Koulutus oli oppitunteja ja rasteja, eikä sisältänyt juuri minkäänlaista sykkimistä tai urheilua. Samalla kun jääkärilinja ryynäsi (lue: tetsasi, taisteli, ryömi metsässä) kolme viikkoa putkeen, minä kannoin romaania ( Terry Pratchettiä, luin niitä varmaan lähemmäs 10) reisitaskussani jotten olisi tylsistynyt pitkillä tauoilla, joita oppituntien ja rastien välillä oli. Meillä oli jopa yli tunnin mittainen ruokatauko!

Sinänsä oli mukava kerrata edellisien opiskeluvuosien asioita oppitunneilla, ja tulihan niillä välillä jotain uuttakin sotilaslääketieteen muodossa, mutta pääasiassa tylsistyin muiden ensihoitajien muassa pitkinä, löysinä päivinä huoltokomppaniassa ja Hornin hallilla. Kaikki huipentui lääkintämiesleirillä, jolla jouduimme kokemaan kalsarikipinän ja ehp-telttavartion (lue: nuotiolla istumisen) kauhut. Kurssin päätteksi suoritimme vielä lääkintämiesten käytännön kokeen, jonka aikana mm. jonotimme yli 2 tuntia eräällä tupakka kopilla rastille pääsyä. Kaiken kaikkiaan kurssi tarjosi tilaisuuden kerrata vanhaa, tutustua uusiin ihmisiin ja kuunnella ylil. N:n hauskoja juttuja ja laadukasta huulen heittoa.

Meno muuttui radikaalisti AUK I toiseksi viimeisellä viikolla. Siirryimme ksh. L:n taistelupelastajakurssille, ja pääsimme viimein tekemään sitä, minkätakia tänne olimme tulleetkin. Viikon ajan kuuntelimme mielenkiintoisia oppitunteja, harjoittelimme mm. kiristyssiteiden käyttöä ja evakuoimme. Ja evakuoimme, ja evakuoimme. Sääli kyllä, tuo kaikki todella kesti vain viikon, ja uudemman kerran pääsen nauttimaan opettajani opettajan (tietäjät tietää) opeista vasta keväällä kv-kaudella.

Taistelupelastajakurssin jälkeen alkoi leiriviikko. Pääsimme C-joukkoeen kanssa leireilemään ihan jääkärityyliin, vaikka joukkoeesta 90 % ei ollut lainkaan perillä jääkärilinjan asioista, johtuen 4 viikkoa kestäneestä erikoiskoulutuksestamme. Olimme tväl-,muonitus- ja lääkintämiehiä, ja aivan pihalla mm. ryhmänhyökkäyksestä ja puolustuksesta. Leirin koettelemuksista ja kommeluksista kuitenkin ensikerralla, koska sotilaskoti menee pian kiinni, ja minun on mentävä jatkamaan kinkkusunnuntaitani takaisin yksikköön. Nappitaulun kautta, mars!

3. luku: TJ 334

Pääsinpä vihdoin pitkästä aikaa koneen äärelle ja kirjoitushommiin. Kaikenlaista on ehtinyt tapahtua sitten viime luvun. On ollut sulkeisia, ammuntoja, taistelukoulutusta, liikunta- ja urheilukoulutusta ja paljon muuta. Kokelaat ovat saapuneet yksikköön pitämään jöötä, ja vuosilomalla olleet skapparit ovat palanneet töidensä ääreen.

Mistähän tässä kertoisi tarkemmin... Aikaa ei taaskaan ole paljoa, istun Helsingissä Stockmannin Roberts Coffeen asiakaskoneella, ja täälläkin netin käyttö on rajattu 15 minuuttiin per asiakas. Onneksi tunkua ei ole, ja saatan saada mahdollisuuden kirjoitella hieman pitempään (edit: palasin tänne vielä myöhemmin iltapäivällä, ja mukava myyjätär tarjosi ilmaisen netin ja virvokkeita kuumuudessa kuivuneelle varusmiehelle. Pointsit siitä tälle paikalle).

Kerrompa vaikka kokelaistamme. Verrattuna alikkeihin, jotka jo tottuneella otteella mollaavat meitä ja pitävät meidät kurissa ja nuhteessa, kokelaiden rento johtamisote tuli yllätyksenä. Ainakin meidän joukkoeen kokelas N. antaa rakentavaa, alleviivaan, rakentavaa palautetta. Sen lisäksi joukkoeemme saa ajoittain jopa kehuja. Kehuja?! Meitä on tähän mennessä haukuttu aina, kun emme ole suoriutuneet jostakin yli odotusten. Ehkä tuo kummallinen tapa johtaa on suunniteltua, tai sitten RUKin käyneet kokelaamme ovat vain kyllästyneet järjestelmän ainaiseen kireyteen.

Me ammuttiin viime viikolla ATT:n (ampumataitotestin) harjoitukset. Kääntyviin tauluihin ammuttaessa en ole menestynyt erityisen mainittavasti aikaisemmin, mutta tällä kertaa osuin 11/12 laukauksesta, ja tienasin kuntsarin! Uusimme myös toisen kääntyvientaulujen ammunnan, rk seiskan. Sain siitäkin kiitettävän pistein 17/18. En tiedä, mitä tein toisin sinä päivänä, mutta sen päiväiset ammunnat menivät kummallisen hyvin, huomattavasti tavallista paremmin. Houkan tuuria, ehkä. Toivotaan että sitä riittää myös ensi viikolla ammuttavaan varsinaiseen ATT:hen asti.

Tiistaina meillä oli komppanian toinen (ja minun ensimmäinen johtuen ammunta uusinnoista) harjoitusmarssi. Matka oli melko lyhyt, vain rapiat kymmenen kilometriä, mutta täydessä taisteluvarustuksessa ja yli kahdenkymmenen asteen helteessä sekin matka tuntui pitkältä. Matkan varrella saimme suoraa palautetta taistelijoiden välisistä turvaväleistä joukkoeen johtajaltamme luutnatti K:lta. Mies ajeli pieniä hiekkateitä perässämme maasturilla ja huuteli tuimana ikkunasta ohjeita meille.

Kun sitten yhden alokkaan kenttäpullon  korkki katosi, siitä vasta mies riemastuikin. Jos space mariinien bolt pistolien noutoreissut (tietäjät tietää) kummastuttavat ja huvittavat, niin kuvitelkaapa joukkoeellinen (meidän tapauksessamme 33 miestä) suomalaisia valiosotilaita etsimässä kadonnutta pullonkorkkia! Puolituntia me ryynättiin taukopaikan metsänpohjaa, kunnes luovutimme ja palasimme kasarmille. Sieltä, edellä mainitun alokkaan kaapista, se korkki sitten löytyikin...

Komppania lähtee maanantaina viikon mittaiselle leirille. Oikeastaan se on kaksi harjoitusta peräjälkeen, käsittääkseni komppanian oma morttileiri ja pataljoonan yhteinen yhdistettynä. Vaikka olenkin ollut partiolainen ja eränkävijä koko pienen ikäni, lähtö jännittää minua hieman, sillä ruoan ja unen saanti ei ole taattua intin metsäkeikoilla. Partiossa ja omilla reissuillani olen yleensä levännyt ja syönyt ainakin melkein riittävästi, joten nyt työnnetään sitten rajoja uusiin ulottuvuuksiin.

Elämään intin vihreissä on jo tottunut. On hassua huomata, että kun aikataulut pettävät ja tunnelma kiristyy, on tyydyttävää löytää itsensä muodossa marssimasta kohti mukea. Jotenkin kai tieto siitä, että vaikka koko päivä ennen ruokailua olisi mennyt sekaisin, niin seuraavat 5 minuuttia saa viettää lämpimän ruoan äärellä. Ehkä se luo turvallisuuden tunnetta, rutiinit, aikataulut ja muut sellaiset. Jotenkin jollain kummalla tavalla kuitenkin viihdyn kasarmilla. Faktahan on, että olen asunut armeijassa kauemmin kuin uudessa kämpässäni!

Nyt kiirehdän kohti bussia ja lähtöä takaisin kotiin- tai siis yksikköön- koska kahvila sulkee kohta. Taakse poistun!

1. luku: TJ 357

Ei helevetti, täytyy toteaman. Kiirettä pitää, ja siksi tämänkertainen blogikirjoitus jääkin lyhyeksi ja ytimekkääksi.

Ensimmäiset päivät ovat kuluneet nopeasti ja ruutiineja opetellessa. Oli mukava huomata, että tuvassa ja komppaniassa noin yleensä on aika samanhenkistä sakkia, ja juttu meidän kesken luistaakin jo sulavasti. Muutamaa keulivaa yksilöä lukuunottamatta aika hiljaisen varmasti ja käskyt toteuttaen on meidän yksikkö mennyt, ja itse olen ainakin osani hoitanu parhaani mukaan. Kertaakaan eivät vielä ole alikit tai muut kouluttajat mulle joutuneet pukeutumisesta tai käyttäytymisestä huomauttamaan, ja uskokaa tai älkää, osaan ylipäänsä olla palveluksessa hiljaa ja asiallisesti.


Nyt ekalla viikolla ollaan lähinnä haettu varusteita, opeteltu kaiken perusteita ja käyttäytymistä sekä parina iltapäivänä laiskoteltu tuvissa. Kovin yllättäen me ei olla opeteltu juurikaan siivoamista ja esim. punka/ pinkan tekoa, ainakaan kovalla tahdilla tai prioriteetteina.

Seuraavat kolme viikkoa on kiinni, ja en edes muista koska ensimmäiset iltavapaat ovat. Toisin sanoen kaikki elektroniikan käyttö on kielletty, paitsi nyt omaisten päivän sotkussa (jonne olen siis ensimmäistä kertaa etsiytynyt). Tässä siis syy miksen ole mm. eräälle Sodankylän jääkärille ilmoittautunut puhelimitse.

Meidän tupa on mukava, ja ehkä joukkoeen paras. Meillä ei ole päsmäröiviä tai yli-innokkaita, eikä pöljiä tai huumorintajuttomia alokkaita, toisin kuin kaikilla muilla tuvilla. Tällä hetkellä joukkoeemme, F-joukkoe, on komppanian parhaaksi arvioitu.

Nyt lopetan, koska pitää kiirehtiä soittamaan eräälle neitokaiselle, joka toivottavasti odottaa soittoani. Seuraavan kerran koneen ja blogin äärelle pääsen valitettavasti vasta parin viikon päästä. Nyt mustat nahkavarsikengät jalkaan ja kenttälakki päähän ja menoksi.

Prologi, osa 3: 10 päivää palvelukseen

Hjaa, nyt alkaa jo pikku hiljaa kuumotella lähtö. Ehkä asiaan vaikuttaa se, että lasken väheneviä lomapäiviäni päivittäin, ehkä se että alan vasta vähitellen tajuamaan, kuinka nopeasti lähtö onkaan edessä.

Sain tänään uuden kämppäni avaimet ja solmin sähkösopimuksen, ja huomenna olisi muuttourakka edessä. Sähköt harmiksi saan vasta maanantaina, sillä niiden asennuttaminen olisi maksanut satasen nyt viikonloppuna. Päätinkin sitten järjestää tuparit vasta ensi viikon puolella.

Ensi viikolla on viimeiset karatereenit ennen inttiä. Luin kuitenkin Aamukamman Säkylä 12/II langasta, että sinne olisi tulossa paljon muitakin kamppailulajien harrastajia. Valitettavasti vaikutti myöskin siltä, että suurin osa näistä taistelijoista harrastaisi jotain enemmän tai vähemmän ottelemiseen painottuvaa. Valitettavaa tämä on siksi, että meidän tyylisuunnassamme ottelutekniikkaa ei opetella kovin paljon alemmilla vyöasteilla, enkä siis itse omaa ottelemisesta juurikaan kokemusta. Toivattavasti tämä nyt korjaantuu intissä, kun iltaisin ilmeisesti olisi mahdollista reenata näiden vapaaottelijoiden opastuksella/kanssa. Täytyy myös toivoa, että ehdin harjoittelemaan tekniikoita myös yksin tai kaksin jonkun toisen karatekan kanssa, niin eivät pääse kovin unohtumaan tulevan vuoden aikana...

Ennen lähtöä pitäisi jaksaa vielä palauttaa ihmisiltä lainaamiani ja kämpilleni unohtuneita tavaroita. Leffoja ja pelejä on iso kasa, jonka lisäksi löytyy mm. pleikkari kakkonen. Tukkakin on vielä leikkauttamatta, ja vähintään kymmenen muuta asiaa hoitamatta.

Enää siis 10 aamua ennen palvelukseenastumista. Se on alle kaksi viikkoa... ja joudun vielä lähtemään sunnuntai iltana että ehdin seuraavaks aamuksi Kokemäen asemalle ja bussin kyytiin. Saapa nähdä mitä junassa nukkumisesta tulee, en oikein koskaan ole tottunut siihen... Paikat siinä vähintään aina menevät jumiin. Mutta moinen on onneksi huolenaiheena vasta kymmenen päivän kuluttua, nyt jatkan lomasta nauttimista ja omassa sängyssä lököttelystä.

Prologi, osa 2: 20 päivää palvelukseen

Noniin, kun nyt on päästy yli tuosta edellisen julkaisun paatoksesta, jota joku saattaisi jopa haukkua raskasmieliseksi, niin siirrytäänpä kevyempään otteeseen. Vaikka en aiokaan kirjoittaa ihan niin hövelisti kuin Soinin Timppa plokiaan (implikoikaa että olen edes lukenut sitä), aion silti ottaa huomattavasti prologissa nähtyä kevyemmän tyylin käyttöön jatkossa. Eihän elämä inttiin pääty. Välttämättä.

Kirjoitusvihreistä, munasaannoksista ja äidinkieltämme myötäilemättömästä tekstistä saa valittaa, mutta tyylini muuttumisesta kommenttien myötä voitte unohtaa. Kirjoitan tätä blogia pitkälti omaksi huvikseni, ja tyyli tulee siis olemaan sen mukaista. Ulkoasusta sen verran, että se tulee muuttumaan kunhan saan napattua intissä jonkun kansikuvaksi sopivan fotograafin.Mutta asjaan nyt, ennen kuin eksyn kunnolla sivupoluille.

Sain viimein hankittua itselleni kämpän lomia varten. Muutan kuun lopussa, ja pistin jo Kelan ja sossun paperit vetämään (kyllä, minusta tulee yhteiskunnan loinen, mutta vain vuodeksi). Sain postistassa loputkin armeijan paperit, muun muassa alokastiedotteen. Pian pitäisi hankkiutua tukasta eroon, ja ajattelin ennen siiliksi leikkaamista kokeilla ainakin parin päivän ajan irokeesia. Sellaisen lyhyen hävittäjälentäjä mallisen aion leikkauttaa, kunhan vain jaksan ottaa mokoman asiaksi.

Nyt loman alettua olen reenannut entistä vähemmän. Viikottaiset reenit vähenivät viidestä kahteen, ja salilla en ole käynyt pitkään aikaan. Alankin jo pelätä kuntoni puolesta, ja olenkin pohtinut, saankohan enää palveluksen alussa rikottua coopperin testissä kolmen tuhannen metrin rajaa. Ja mitenkähä tulee olemaa punnerrusten ja vatsalihasten laita? Tämäkin hätäily ratkeasi simppelisti lisäämällä harjoituksia, mutta arvatkaahan vain jaksanko rehkiä hirveästi lomalla...

Palvelukseen astumiseeni on aikaa enää 20 hassua päivää. Eilen tajusin, että se ei oikeasti ole kauhean paljon, alle kolme viikkoa. Toisaalta päättyypä vihdoin tämä odottaminen ja kevyt jännittäminen, ja päästään asiaan ja hoitamaan tämä alta.

Prologi, osa 1: 50 aamua palvelukseen

Kuten otsikko yllä tilittää, on palvelukseen astumiseeni jäljellä enää 50 aamua. Enää 50 aamua aikaa herätä koska haluan (minulla on paljon vapaata koulusta), syödä koska haluan ja mitä haluan ja ylipäänsä tehdä mitä haluan. 50 aamua pukeutua kuinka haluan, pitää tukkaani kuinka haluan ja käyttäytyä kuinka haluan.

Toisaalta taas enää 50 aamua, kunnes viimein aloitan koulutukseni Kansainvälisissä valmiusjoukoissa Porin prikaatissa. 50 aamua kunnes aloitan polkuni kohti mahdollista ammattia rauhanturvaajana. Joku saattaisi tietysti laskea polkuni alkaneen jo kolme vuotta sitten, kun sain ensimmäisen kerran ajatuksen sotilasurasta päähäni. Tai siitä hetkestä, kun täytin hakulomakkeita, tai siitä hetkestä, kun astuin bussista Porin prikaatin parkkipaikalle aloittamaan pääsykokeet. Tai siitä hetkestä, kun vastasin puhelimeen ja sain kuulla olevani  valittu valmiusjoukkojen koulutukseen heinäkuussa 2012.

Tavallaan siis sekä odotan että en odota edessä olevaa astumistani armeijan harmaisiin. Tai oliivinvihreään, pitäisi kai asia ilmaista tätä nykyä, kun sarkavaatteista ja harmaista vormuista ylipäänsä on luovuttu lähes kokonaan (sääli kyllä). Ennen inttiä pitäisi vielä ehtiä etsiä asunto, muuttaa omat sekä vanhempien tavarat ja nautti lyhyeksi jäävästä kesälomastakin. Pitäisi ehtiä hyvästellä kaverit, leikkauttaa tukka ja hankkia muutamia tykötarpeita inttiä varten (näistä lisää myöhemmin). En meinaa saada edes sisäistettyä, kuinka lähellä tuleva rupeama Valtion hajottamossa onkaan. Onneksi tosin on vielä 50 aamua aikaa tehdä sekin.