7. luku: TJ 241

Taas on viikko vierähtänyt kun jaksoin blogini avata, mutta tarina jatkuu siitä mihin viimeksi jäätiin...

Oli siis AUK I viimeinen leiri, meille taistelupelastajille toinen. C-joukkoeemme oli jaettu kolmeen ryhmään, ja minä osuin sen ryhmänjohtajaksi. Oli kevyet paineet porukan kasassa pitämisestä ja johtamisesta jo lomilla palatessa, ja sykkeeni tiheni entisestään kun päästiin metsään. Onneksi meidän ryhmään oli osunut hyvää sakkia, ja meillä oli hyvä yhteishenki nähden siihen, että oltiin ainakin kolmelta eri e-kurssilta.

Leirin ensimmäisenä päivänä joukkoeemme pyöräili hyökkäysampumaradalle, ja aloitti käytännössä kylmiltään ampumaan ryhmänhyökkäystä kovilla. Emme olleet näes e-kurssiemme takia harjoitelleet lainkaan sitä, emmekä taistelemista ylipäänsä sitten p-kauden. Kaiken lisäksi metsä oli märkänä edellisten päivien sateesta, ja kangas oikein kutsui syliinsä ryömimään ja syöksymään. Olosuhteet olivat siis puolellamme. Onneksi kouluttajat (ainakin melkein kaikki, tietäjät tietävät tämän poikkeuksen) tiesivät taustamme, ja suhtautuivat opettavaisesti ja huumorilla kokemattomuuteemme.

Johdin siis ryhmäni läpi kahden hyökkäysradan, ja sain jopa kehuja viimeisenä suoritetulta. Kouluttaja piti itseasiassa otteestani siihen maalliin, että sain vallan köllin (kahvilipun, en sitä lomaa :P) suorituksestani, vaikka hän ei pitänytkään meidän yleisestä suoriutumiestamme oikeastaan lainkaan. "Älkää nyt käsittäkö väärin kaiken tämän negatiivisen palautteen jälkeen, enhän minä teitä paskoina ihmisinä pidä. Paskoina sotilaina minä sen sijaan teitä pidän." Kovaa palautetta tosin pehmensi sekä meidän että edellä mainitun kouluttajan kevyt repeäminen asialle, ja tiesimmehän me, ettemme olleet aivan samalla tasolla kuin jääkärilinjan käyneet.

Illalla suoritimme kasarmilla välillä käyden yösuunnistuksen. Sain parikseni vanhan toverini V:n, joka oli Tapaninmalja veteraani ja näin siis kova suunnistaja ja juoksija. Juoksinkin sitten kipeällä jalallani perässä klenkaten koko suunnistuksen, kun V hoiti suunnistamisen ja vanhemman tst-parin hommat. Saatiin aikaiseksi ihan hyvä aikakin, vaikkei kuitenkaan aivan komppanian parasta. Minun ja jalkani vika, uskoisin...

Yöksi sitten pyöräilimme takaisin leiripaikalemme, ja pistimme teltat pystyyn pimeässä haparoiden. Yö kului joten kuten täyteen ahdetussa ryhmäteltassa nukkuen.

Seuraavana päivänä joukkoeemme suunnisti pyöräillen puolustusammuntoja tekemään. Päivän ensimmäinen veto ei mennyt minun puoleltani johtajana erityisen hyvin, sen myönnän nyt ja toivon etten koskaan unohda sitä faktaa. Yritin parhaani mukaan ryhmittää ryhmäni valmiisiin juoksuhautoihin, mutta väsynyt pääni ei oikein onnistunut tehtävässään. Onneksi ryhmä oli hengessä mukana ja auttoi, ja veti sen ammunankin kunnialla läpi huolimatta minun kämmäilystäni. Itse taistelu siis meni ihan hyvin meiltä kaikilta.

Ensimmäisen puolustusvedon jälkeen kävimme pst- (panssarintorjunta, niille kenelle lyhenne ei ollut tuttu) asioita läpi, ja ammuimme kaikki KES harakit ja kaksi onnekasta ampui myös APILAksen harakit. Joukkoeen tarkoin ampuja, oppilas P, pääsi myös ampumaan kovan KESsin. Olihan se melkoinen paukku, ei ihan niin vaisu kuin olisin kaiken mollaamisen jälkeen odottanut. Omien havaintojeni perusteella sillä kaataa sen puhutun mopoautonkin, uskokaa tai älkää.

Päivän päätteeksi pääsimme jonottamaan yöpuolustusta varten. Alkupuhuttelun jälkeen jonotimme kolme tuntia pimäessä, kylmässä ja märässä metsässä. Siitä ja leirin viimeisestä päivästä, sekä mitä sen jälkeen on seurannut, ensi kerralla. Nyt kiirehdin matkaan, että ehdin illaksi kasarmille.

6. luku: TJ 250

On yli 50 päivää siitä kun kirjoitin viimeksi... Kerrattuani viime kirjoitelmiani, huomasin että kirjoitin viimeksi jääkärinä. Kuluneena 50 päivänä olen saanut siis kaksi ylennystä- olen nyt oppilas korpraali. Välissä on ollut myös kaksi leiriä, lääkintämies- ja taistelupelastajakurssit sekä paljon, paljon muuta. Taidanpa joutua jakaa näiden 50 päivän muistelmat kahteen osaan, sillä yhdessä illassa en luultavasti niiden läpi halkomisesta selviä. Mutta aloitetaas nyt aiheesta, tai muuten en tänä iltana saa mitään sisällöllistä "paperille".

Aloittakaamme siitä, mihin viimeksi jäätiin. Heti pikamarssin jälkeisellä viikolla alkoi oppilaskautemme ja AUK I. Koska erikoistuin lääkintään, vietin ensimmäiset neljä (vai oliko se viisi...) viikkoa huoltokomppaniassa lääkintämiesten erikoiskoulutuksessa.

Koulutus oli oppitunteja ja rasteja, eikä sisältänyt juuri minkäänlaista sykkimistä tai urheilua. Samalla kun jääkärilinja ryynäsi (lue: tetsasi, taisteli, ryömi metsässä) kolme viikkoa putkeen, minä kannoin romaania ( Terry Pratchettiä, luin niitä varmaan lähemmäs 10) reisitaskussani jotten olisi tylsistynyt pitkillä tauoilla, joita oppituntien ja rastien välillä oli. Meillä oli jopa yli tunnin mittainen ruokatauko!

Sinänsä oli mukava kerrata edellisien opiskeluvuosien asioita oppitunneilla, ja tulihan niillä välillä jotain uuttakin sotilaslääketieteen muodossa, mutta pääasiassa tylsistyin muiden ensihoitajien muassa pitkinä, löysinä päivinä huoltokomppaniassa ja Hornin hallilla. Kaikki huipentui lääkintämiesleirillä, jolla jouduimme kokemaan kalsarikipinän ja ehp-telttavartion (lue: nuotiolla istumisen) kauhut. Kurssin päätteksi suoritimme vielä lääkintämiesten käytännön kokeen, jonka aikana mm. jonotimme yli 2 tuntia eräällä tupakka kopilla rastille pääsyä. Kaiken kaikkiaan kurssi tarjosi tilaisuuden kerrata vanhaa, tutustua uusiin ihmisiin ja kuunnella ylil. N:n hauskoja juttuja ja laadukasta huulen heittoa.

Meno muuttui radikaalisti AUK I toiseksi viimeisellä viikolla. Siirryimme ksh. L:n taistelupelastajakurssille, ja pääsimme viimein tekemään sitä, minkätakia tänne olimme tulleetkin. Viikon ajan kuuntelimme mielenkiintoisia oppitunteja, harjoittelimme mm. kiristyssiteiden käyttöä ja evakuoimme. Ja evakuoimme, ja evakuoimme. Sääli kyllä, tuo kaikki todella kesti vain viikon, ja uudemman kerran pääsen nauttimaan opettajani opettajan (tietäjät tietää) opeista vasta keväällä kv-kaudella.

Taistelupelastajakurssin jälkeen alkoi leiriviikko. Pääsimme C-joukkoeen kanssa leireilemään ihan jääkärityyliin, vaikka joukkoeesta 90 % ei ollut lainkaan perillä jääkärilinjan asioista, johtuen 4 viikkoa kestäneestä erikoiskoulutuksestamme. Olimme tväl-,muonitus- ja lääkintämiehiä, ja aivan pihalla mm. ryhmänhyökkäyksestä ja puolustuksesta. Leirin koettelemuksista ja kommeluksista kuitenkin ensikerralla, koska sotilaskoti menee pian kiinni, ja minun on mentävä jatkamaan kinkkusunnuntaitani takaisin yksikköön. Nappitaulun kautta, mars!

5. luku: TJ 306

Taas on aikaa viime kirjoittelusta sen verran vierähtänyt, että oli pakko raahautua taas sotkuun internet yhteyden äärelle. Viime kerjoittelu kerrasta taitaakin olla lähes kolme viikkoa...

Viimeksi kun kirjoitin, olin vielä alokas. Tässä kun nyt näppäilen, olen valan vannonut jääkäri, ja huomenna meidät aliupseerikurssilaiset ylennetään (tai alennetaan) vähemmän hienolta kuulostaviksi oppilaiksi. Eli sitten viime kirjoitus kerran on ehtinyt tapahtua paljon.

Kronologisesti ensimmäisenä ehkä kaikista mainittavista tapahtumista tulee vala ja valaviikko. Valaa edeltävä viikko oli meidän yksiköllämme yhtä löysäilyä, päättymättömiä palvelustaukoja ja sulkeisia. Itse vala taas oli kaikkea muuta kuin löysää touhua, ja eritoten minulle sattui vähän kaikkea. Valan kenraaliharjoituksissa aseotteita tehdessäni repesi toinen nahkahanskoistani aseenhihnan solkeen, ja jouduin itse valaan lainaamaan erään mukavan alikersantin sormikkaita (edelleen pisteet hänelle). Sitten juuri ennen valaa minua pisti ampiainen kaulaan, ja siinä sitten marssin paraatikentälle kaula ja huuli turtana. Onneksi turvotus ja kipu lakkasivat valassa seisoessa. Sää oli aluksi otollisen harmaa, mutta juuri vannottuamme veteraanin esilukiessa valaamme, alkoi aurinko porottaa kuin viimeistä päivää. Kaikkien silmät vuosivat ja naamat vääntyilivät kirkkaasssa polteessa, ja arvasihan sen, että juuri silloin se vala dvd:n kuvaaja osui kohdallemme. Toivottavasti tapauksesta saadut otokset eivät päätyneet itse julkaisuun, niiden edustavuus kun oli ihan omaa luokkaansa...

Valaloma sujui VMT:koon kyytisähläyksiä lukuunottamatta mukavissa merkeissä, ja palvelukseen oli jopa kumman kotoisaa palata. Jollain oudolla tavalla tästä paikasta on tulossa minulle koti. Tarkat rutiinit, hövelit tupakaverit ja yhteinen vapaa-ajan vietto tekevät tästä paikasta ainakin omalla kohdallani mieluisan ja mukavan paikan elää. Eikä se valmiiksi laitettu ruoka ja muiden hoitamat pyykit ja tiskitkään haittaa lainkaan.

Valan jälkeinenkin viikko kului enimmäkseen löysäilemällä, lukuunottamatta liikuntapäivää, jossa komppaniamme näytti vähän muille yksiköille sykkimisen mallia. Loppu viikon p-kauden palkintojen jako kruunasi mukavan viikon, meidän yksikkömme kerätessä kaikki tarjolla olleet palkinnot. Tienasimme maineen ja kunnian ohessa sievoisen kasan kuntsareitakin (tosin tornareiden mukaan meidän yksikössämme niitä ei paljon käytetä...).

Perjantaina sitten muutimme ja aloitimme AUK ykkösen. Haikeissa tunnelmissa jätimme vanhat tupamme, kaipaan itseasiassa vanhan tuvan meininkiä edelleen. Uusiin tupiin ja AUK:in oppilasjohtamiseen olemmekin sitten totutelleet tämän viikonlopun. Tupa on ihan mukava, ja uskon että ryhmähenki paranee ajan myötä muistuttamaan vanhan tuvan vastaavaa. Oppilasjohtamisesta taas en sano paljoa, sillä se ei ole sujunut aivan niin mainioisti kuin olisin olettanut. Eiköhän siihenkin tule tosin muutos ajan myötä, kun ihmiset oivaltavat kultaisen keskitien johtamisessa.

Eilen suoritimme AUK:in 12 kilometrin pikamarssin. Marssi tuli kaikille yllätyksenä, eikä siihen oltu ehditty valmistautua käytännössä lainkaan. Silti lähdimme koko komppanian voimin yrittämään mahdollisimman nopeaa aikaa taisteluvarustuksessa. Itse pelkäsin saavani huonon tuloksen tai jopa hylätyn, sillä jalkani olivat edellisiltäkin marsseilta jo kipeät (niinkuin oikeastaan kaikilla muillakin). Matka sujuikin oksennusta pidätellessä ja henkeä haukkoen, ja loppu suoralla olin lähes varma että kaatuisin jos pysähtyisin lepäämään. Onneksi onnistuin pitämään melko tasaisen lönkyttelytahdin loppuun saakka, ja ylsinkin parempaan tulokseen kuin olisin koskaan uskonut: sain asteikolla 1-5 täydet viisi pistettä. Tarkkaa aikaa en vielä tiedä, mutta viisi pistettä sai päästyään maaliin alle 86 minuutissa. Iltapäivän ammunat taas eivät menneet aivan yhtä nappiin, mutta tyydyttävästi nekin.

Itse ilta sujui lepäillessä ja palautuessa. Kävimme kavereiden kanssa sotkussa, saunassa ja muken iltapalalla. Näin saunareissullani yksiköstämme heitinkomppanian AUK:kiin siirtyneitä kavereita, ja vaihdoinkin heidän kanssaan kuulumisia ja kokemuksia. Onneksi mokomia pääsee näkemään taas viimeistään lomabussissa, varsinkin entisiä tupalaisia meinaa lähes epämiehekkäästi tulla ikävä.

Sotku sulkeutuu nyt, ja minun on lähdettävä takaisin yksikköön. Ensi kertaan, siis!

1. luku: TJ 357

Ei helevetti, täytyy toteaman. Kiirettä pitää, ja siksi tämänkertainen blogikirjoitus jääkin lyhyeksi ja ytimekkääksi.

Ensimmäiset päivät ovat kuluneet nopeasti ja ruutiineja opetellessa. Oli mukava huomata, että tuvassa ja komppaniassa noin yleensä on aika samanhenkistä sakkia, ja juttu meidän kesken luistaakin jo sulavasti. Muutamaa keulivaa yksilöä lukuunottamatta aika hiljaisen varmasti ja käskyt toteuttaen on meidän yksikkö mennyt, ja itse olen ainakin osani hoitanu parhaani mukaan. Kertaakaan eivät vielä ole alikit tai muut kouluttajat mulle joutuneet pukeutumisesta tai käyttäytymisestä huomauttamaan, ja uskokaa tai älkää, osaan ylipäänsä olla palveluksessa hiljaa ja asiallisesti.


Nyt ekalla viikolla ollaan lähinnä haettu varusteita, opeteltu kaiken perusteita ja käyttäytymistä sekä parina iltapäivänä laiskoteltu tuvissa. Kovin yllättäen me ei olla opeteltu juurikaan siivoamista ja esim. punka/ pinkan tekoa, ainakaan kovalla tahdilla tai prioriteetteina.

Seuraavat kolme viikkoa on kiinni, ja en edes muista koska ensimmäiset iltavapaat ovat. Toisin sanoen kaikki elektroniikan käyttö on kielletty, paitsi nyt omaisten päivän sotkussa (jonne olen siis ensimmäistä kertaa etsiytynyt). Tässä siis syy miksen ole mm. eräälle Sodankylän jääkärille ilmoittautunut puhelimitse.

Meidän tupa on mukava, ja ehkä joukkoeen paras. Meillä ei ole päsmäröiviä tai yli-innokkaita, eikä pöljiä tai huumorintajuttomia alokkaita, toisin kuin kaikilla muilla tuvilla. Tällä hetkellä joukkoeemme, F-joukkoe, on komppanian parhaaksi arvioitu.

Nyt lopetan, koska pitää kiirehtiä soittamaan eräälle neitokaiselle, joka toivottavasti odottaa soittoani. Seuraavan kerran koneen ja blogin äärelle pääsen valitettavasti vasta parin viikon päästä. Nyt mustat nahkavarsikengät jalkaan ja kenttälakki päähän ja menoksi.

Prologi, osa 2: 20 päivää palvelukseen

Noniin, kun nyt on päästy yli tuosta edellisen julkaisun paatoksesta, jota joku saattaisi jopa haukkua raskasmieliseksi, niin siirrytäänpä kevyempään otteeseen. Vaikka en aiokaan kirjoittaa ihan niin hövelisti kuin Soinin Timppa plokiaan (implikoikaa että olen edes lukenut sitä), aion silti ottaa huomattavasti prologissa nähtyä kevyemmän tyylin käyttöön jatkossa. Eihän elämä inttiin pääty. Välttämättä.

Kirjoitusvihreistä, munasaannoksista ja äidinkieltämme myötäilemättömästä tekstistä saa valittaa, mutta tyylini muuttumisesta kommenttien myötä voitte unohtaa. Kirjoitan tätä blogia pitkälti omaksi huvikseni, ja tyyli tulee siis olemaan sen mukaista. Ulkoasusta sen verran, että se tulee muuttumaan kunhan saan napattua intissä jonkun kansikuvaksi sopivan fotograafin.Mutta asjaan nyt, ennen kuin eksyn kunnolla sivupoluille.

Sain viimein hankittua itselleni kämpän lomia varten. Muutan kuun lopussa, ja pistin jo Kelan ja sossun paperit vetämään (kyllä, minusta tulee yhteiskunnan loinen, mutta vain vuodeksi). Sain postistassa loputkin armeijan paperit, muun muassa alokastiedotteen. Pian pitäisi hankkiutua tukasta eroon, ja ajattelin ennen siiliksi leikkaamista kokeilla ainakin parin päivän ajan irokeesia. Sellaisen lyhyen hävittäjälentäjä mallisen aion leikkauttaa, kunhan vain jaksan ottaa mokoman asiaksi.

Nyt loman alettua olen reenannut entistä vähemmän. Viikottaiset reenit vähenivät viidestä kahteen, ja salilla en ole käynyt pitkään aikaan. Alankin jo pelätä kuntoni puolesta, ja olenkin pohtinut, saankohan enää palveluksen alussa rikottua coopperin testissä kolmen tuhannen metrin rajaa. Ja mitenkähä tulee olemaa punnerrusten ja vatsalihasten laita? Tämäkin hätäily ratkeasi simppelisti lisäämällä harjoituksia, mutta arvatkaahan vain jaksanko rehkiä hirveästi lomalla...

Palvelukseen astumiseeni on aikaa enää 20 hassua päivää. Eilen tajusin, että se ei oikeasti ole kauhean paljon, alle kolme viikkoa. Toisaalta päättyypä vihdoin tämä odottaminen ja kevyt jännittäminen, ja päästään asiaan ja hoitamaan tämä alta.

Prologi, osa 1: 50 aamua palvelukseen

Kuten otsikko yllä tilittää, on palvelukseen astumiseeni jäljellä enää 50 aamua. Enää 50 aamua aikaa herätä koska haluan (minulla on paljon vapaata koulusta), syödä koska haluan ja mitä haluan ja ylipäänsä tehdä mitä haluan. 50 aamua pukeutua kuinka haluan, pitää tukkaani kuinka haluan ja käyttäytyä kuinka haluan.

Toisaalta taas enää 50 aamua, kunnes viimein aloitan koulutukseni Kansainvälisissä valmiusjoukoissa Porin prikaatissa. 50 aamua kunnes aloitan polkuni kohti mahdollista ammattia rauhanturvaajana. Joku saattaisi tietysti laskea polkuni alkaneen jo kolme vuotta sitten, kun sain ensimmäisen kerran ajatuksen sotilasurasta päähäni. Tai siitä hetkestä, kun täytin hakulomakkeita, tai siitä hetkestä, kun astuin bussista Porin prikaatin parkkipaikalle aloittamaan pääsykokeet. Tai siitä hetkestä, kun vastasin puhelimeen ja sain kuulla olevani  valittu valmiusjoukkojen koulutukseen heinäkuussa 2012.

Tavallaan siis sekä odotan että en odota edessä olevaa astumistani armeijan harmaisiin. Tai oliivinvihreään, pitäisi kai asia ilmaista tätä nykyä, kun sarkavaatteista ja harmaista vormuista ylipäänsä on luovuttu lähes kokonaan (sääli kyllä). Ennen inttiä pitäisi vielä ehtiä etsiä asunto, muuttaa omat sekä vanhempien tavarat ja nautti lyhyeksi jäävästä kesälomastakin. Pitäisi ehtiä hyvästellä kaverit, leikkauttaa tukka ja hankkia muutamia tykötarpeita inttiä varten (näistä lisää myöhemmin). En meinaa saada edes sisäistettyä, kuinka lähellä tuleva rupeama Valtion hajottamossa onkaan. Onneksi tosin on vielä 50 aamua aikaa tehdä sekin.