13. luku: TJ 198

'sento! Levo! On jälleen tiedotustilaisuuden aika, ja tällä kertaa seuraa seuraavaa:

-Mahtavien ammuntapäivien mahtava loppu osa

-Via Dolorosa, tuomiopäivän polkupyörämarssi

-Villiäkin villimmät kurssijuhlat sekä

-Krapulaisen oppilasvarajohtajan päiväkirja

Alotellaas siis siitä mihin viimeksi tarinassa jäätiin. Ammunta viikkomme ensimmäiset ammunnat oli ammuttu alta pois, ja seuraavien kahden päivän ammunnat järjestettäisiin C-ampuma-alueella. Koko ammuntoja edeltäneen yön satoi lunta, ja aamulla sitä olikin hyvä kerros kaikkialla, paitsi auratuilla teillä. Sanon "auratuilla", koska lähellekkään kaikilta teiltä lunta ei oltu aurattu pois, kuten saimme huomata matkallamme kohti ampuma-alueita.

Järjestäydyimme aamulla valmiina polkupyörämarssia varten taisteluvarustus valmiina. Muutamien töhöjen taistelijoiden täydennettyä varustustaan asiaan kuuluvaksi aloitimme matkamme. Alku matka sujui suhteellisen nopeasti, mutta jo Camp Maurin kohdalla vauhtimme hidastui järkyttävästi: campiltä eteenpäin tie oli nimittäin auraamaton ja 15 sentin hangen peitossa. Tahtimme hidastui sellaiseksi, että joka toiset 10 metriä talutimme, ja joka toiset 10 metriä yritimme pyöräillä. Näin aina ake-radan puomille saakka, josta eteenpäin yksinomaan talutimme hangessa tarpoen. Silloin tällöin joku yritti menestyksettä nousta satulaan ja ajaa hetken matkaa, ja yhtenään miehiä kaatui pitkäkseen neitokseen. Koko joukkoe sekä apukouluttajame kylpivät hiessä, ja kirouksia sekä avautumista esiintyi niin miehistöllä kuin päällystölläkin, jopa siinä määrin että kokelaamme totesivat, ettei heillä ollut ikinä ollut niin hajottavaa rukki aikoinaan. Totesivat myös, että jos kirjekurssilaisemme palatessaan mutisisivat jotain aukkimme hajottavuudesta verrattuna omiin kokemuksiinsa, niin voisimme käskeä mokomien painua helvettiin.

Tämä, hyvät lukijat, oli Via Dolorosa. Itse kunnioitettu päällikkömme kapteeni U. viittasi tuohon polkupyörämarssiin tällä eräästä nettivideosta inttislangiin levinneellä termillä. Koko n. 7-8 km marssiin kului vähän vajaa kaksi tuntia + 10 minuuttia hikisten varusteiden vaihtoon perillä. Liekö tämä matka ollut itsense Herran Kaikkivaltiaan Jumalan rangaistus komppaniallemme jostain rikkeestä, vai olisiko päiväyksellä 12.12.12. ollut joku yhteys epäonneemme? Sitä emme koskaan saa tietää, mutta sen tiedämme, että Helvetissä on taso, jossa tuo tuomiopäivän polkupyörämarssi jatkuu ikuisesti.

Itse kahden päivän ammunnat sitten sujuivatkin vallan loistavasti, mukaan lukien niiden väliin osunut yöpyminen C-alueen maastossa. Ammuimme, kuten linjanjohtajamme ylil. K. oli aikaisemmin luvannut, "kaikilla mahdollisilla aseilla mahdollisimman paljon". Ammuimme kukin 85 laakia konekiväärillä (tyylillä tuli vapaa), 90 laakia rynkyllä (edelleen tyyliä tulivapaa), 7 laakia tarkkuuskiväärillä (mallia hyvin-kohdistetut-kiikaritähtäimet), 20 laakia haulikolla (mallia siistein-ase-koskaan), sekä pistoolilla 50 laakia (jätti sanattomaksi). Näiden lisäksi ammuimme kaikki apilaksen harakit, sekä 10 taistelijaa kovan KESsin ja yksi apukouluttajista kovan apilaksen.

Konekiväärillä osuin maastoon hyppiviin jastereihin ihan kiitettävästi, mutta osumatarkkuus oli minulle toissijaista, kun sain ampua vapaasti niin pitkää sarjaa kuin halusin. Täytyy kyllä myöntää että nappi pohjassa ampuen pkm on ehkä yks mäheimmistä aseista koskaan. Tarkkuuskivääristä en sitten sano sen enempää, kuin että kiikarit oli sillä vissiin kohdistettu, että koko joukkoeesta kukaan ei osunut kertaakaan kolmeen sataan metriin. Ei kertaakaan. Rynkyllä taas ammuimme n. 200 metriin, minäkin ihan hyvällä menestyksellä tuplalaukauksia päästellen. Haulikko taasen osoittautui melko helkkarin siistiksi vehkeeksi, ja se on tähän mennesse kokeilemistani aseista eniten fiktiivisiä, peleistä ja elokuvista tuttuja vastakappaleitaan muistuttava ase. Varsinkin äänet, eritoten lataus- ja lipastusäänet ovat aivan kuin vaikka Terminaattorista. Haulikolla osuin ilman ongelmia, ja ammuttuani pari laukausta totesin vehkeen kuin minulle tehdyksi. En tosin ollut ainoa joka tykästyi hulikkoon, sillä myöskin kersanttimme ja kokelaamme naureskelivat ampuessaan ja olivat aseesta aivan yhtä innoissaan kuin mekin. Perjantai aamuna ammutut pistooliammunnat olivat viikkomme kruunu, grandehefe kokelas M:nkin sanoin parhaat ammunat koskaan. Osumatarkkuuteni ei ollut erityisen hyvä (lue: se oli säälittävää) johtuen epävarmasta ampuma-asennostani, mutta koska odotin kaikista aseista juuri pistoolin käsittelyä eniten, myöskin nautin sillä ampumisesta täysin rinnoin. Toivon kovasti että enemmällä harjoittelulla saisin tarkkuutta ampumiseeni, enkä oikeastaan näe sitä lainkaan mahdottomana, olinhan aika kehno rynkyllä ampujakin ennen kuin kehityin nykyiselle tasolleni.

Teitenkään oleskelumme ampuma-alueella ei ollut pelkästään ampumista, vaan ke-to välisen yön lepäsimme teltoissa. Pääsimme ohjelman päätyttyä 1600 pystyttämään niitä, ja olimmekin ennennäkemättömästi turvallisesti teltoissamme jo ennen seitsemää. Ilta ja yö sujuivatkin läpyskää heittäen ja creepyjä juttuja kertoillen sekä nukkuen. Aamulla oli jopa melko helppo herätä lämpimässä teltassa, kun vartiovuoroja ei ollut yön aikana vallan hävytöntä määrää.

Torstaina räjäyttelimme aamupäivän ylil. A:n ohjastuksessa 1kg- 3kg räjähdyspanoksia, niin routapanoksia kuin kylkimiinojakin, unohtamatta vanhaa kunnon putkiraivainta. Elokuvamainen jyrähtely tauotti pioneerimaista seisoskeluamme (meillä oli käskettynä varustuksena vielä kaiken päälle pakkastakki sekä kypärä, ei edes tst-varustusta), ja värjöteltyämme tehonäytösten ajan pääsimme ampumaan lumituiskeessa singoilla. Itse en apilaksen harakilla osunut lähellekkään maalia, ja myönnänkin, etten ole osunut singolla kahdesti putkeen sitten p-kauden. En tosin ollut ainoa hutiampuja, sillä yksi kymmenestä kovan kessin (kevyenkertasingon) ampuneista oppilaistamme sekä kovan apilaksen ampunut alik. K. ampuivat huti maaleistaan. Mikäs siinä, komeasti jyrähtelivät nekin laakit.

Räiskintäviikkoamme seurasi vlv loma, jonka jälkeen koitti nyt meineillään oleva aukin viimeinen viikko. Ensimmäiseksi mainittakoon, että sain tehtäväkseni oppilasvarajohtajan nakin, joka selkosuomeksi tarkoittaa kalustovastaavaa. Nakki on sikäli kurja, että olen koko viikon ravannut epäselkeiden ohjeiden saattelemana kouluttajien huoneissa sekä vääpelintoimistossa kumartelemassa ja kysymässä avaimia, kansioita, listoja ja lisäohjeita. Maanantain kalustonpalautus sujui pientä alkukankeutta sekä muutamien oppilaiden nurinoita lukuunottamatta melko hyvin, eikä tämä krapulapäivänkään kaluston siirtely huonosti mennyt. Mutta nyt menenkin asioiden edelle, sillä ennen krapulaa täytyy juoda ja juhlia.

Kurssijuhla... Sitä olikin odoteltu pitkään ja hartaudella. Kun se viimein koitti, ja siirryimme valvojanapulaisen puhuttelun saattelemina päällystökerholle, olimme koko sakki enemmän tai vähemmän innoissamme. Juhlaa varten oli pst:n miehiä lukuunottamatta koko vanha (taikka tuleva, kummin vain) 1. JK koottu kasaan, ja tapasinkin juhlassa paljon vanhoja tuttuja p-kaudelta. Ohjelmassa oli niin tanssityttöjä kuin standuppiakin, sekä tietysti alkomahoolin ostomahdollisuus (jota tietysti hyödynsimme kaikki ahkerasti). Kohotimme maljoja niin jälleen näkemisille, AUKin päättimiselle, kv-kauden alkamiselle kuin vanhoille joukkoeillemme sekä tietysti rakkaalle komppaniallemmekin. Apukouluttajamme juhlivat meidän kanssamme, ja itsekin sorruin tarjoamaan vanhan Foxtrot joukkoeen alik. A:lle juotavaa, olihan hän esimerkillään johtanut joukkoamme läpi hikisen p-kauden. Hän meni sitten lupamaan minulle perintösläbärinsä (sisätossunsa), jotka oli jo joku II/11 alikersantti aikoinaan koristellut ja pistänyt kiertoon. 

Juhlista riittäisi loppumattomiin kirjoitettavaa, paljon sellaista mitä kehtaisi tässä julkaista ja paljon sellaista, josta ei taideta koskaan upseerikerhon seinien ulkopuolella puhua. Lopputulema osaltani oli kuitenkin marssi kahdestaan opp. J:n kanssa kohti kasarmia klo 21.35, sekä nopea nukahtaminen omaan punkkaan heti sinne asti selvittyäni.

Ja tästä pääsemmekin siihen, mistä juhla-aiheeseen siirryimme, nimittäin krapulapäivään, tähän tämän päiväiseen nimittäin. Heti aamusta minua tervehtivät ovj:n tehtävät sekä jyskyttävä pää (josta onneksi pääsin eroon päivälliseen mennessä). Itseasiassa omaksi ja varmaan muidenkin yllätykseksi sen päiväinen kalustorumba sujui maanantain vastaavaa ylivoimaisesti paremmin, huolimatta koko joukkuetta vaivanneesta kankkusesta. Jälleen kuitenkin yksittäiset taistelijat jaksoivat purnata, ja lämpenin aikalailla uhaten lähettää änkyröivän oppilaan kapteenin tai linjanjohtajan puheille, jos totteleminen ei kiinnosta. Kyseisen välikohtauksen jälkeen kalustonsiirto sujuikin melko jouhevasti, ainoana harmina epäselvät ja yllättävät ohjeistukset ja lisäohjeet kouluttajilta. Lukuunottamatta siis ehkä turhan kontroloivaa otettani suoriuduin tämän päväisestä mielestäni mainiosti.

Olemme tällä viikolla muuttaneet j-kauden tupiimme, jotka vastaavat sijoitustamme sodanajankomppaniassamme. Myös KRHK:n yks jiikoolaiset ovat palanneet tänään rakkaan kakkos kasarmin katon alle, täyttäen sen tyhjenneitä käytäviä pitkästä aikaa. Huomenna paikalle saapuvat vielä PSTK:ssa koulutuksessa olleet toverimme, ja sittenpä lukuunottamatta rukin kirjekurrsialisia on tuleva komppaniamme koossa. Itse pääsin siinä toivomalleni paikalle, nimittäin Hotel joukkueeseen lääkintäryhmään, yhdessä ystäväni opp. K:n kanssa.

Huomenna olisi edessä aukin viimeinen päivä, joululomille lähtö sekä perintösläbien vastaanotto, unohtamatta tähänastisen palveluksen kohokohtaa, alikersantti ylennystä. Näihin tunnelmiin ja huomista odotellen lopetan tämän tämän kertaisen tiedonantoni. 'sento! Alkaen, muodon molemmista päistä, takaisin tupiinja toimiin, mars-mars!

ps: VMTK:n sihteeri jääk. H. lähettää jouluterveiset kaikille lukijoille. Vittu hyvää joulua.

12. luku: TJ 206

Taas on viime kirjoitus kerrasta vierähtänyt aimo tovi, joten oli taasen hakeuduttava sotkun kompuuttereiden äärelle ja kirjoitus hommiin. Viimeisen vajaan kahden viikon aikana on ehtinyt olla yksi eeppinen edustusreissu sekä jonkin puolet eeppisistä ammunnoistamme.

Edustusnakki tuli pienenä yllätyksenä koko edustusporukallemme. Olimme juuri palanneet jostain rytisemästä ja tuvassamme muutamat kaverini puhelivat siihen suuntaan, että saattaisin tulla valituksi ryhmänjohtajaksi j-kaudella (koska kaikki yksikössämme käyvät aukin, suurin osa porukasta on miehistöä alik. arvolla). Meni jokunen minuutti keskustelustamme (jonka aikana tietysti nöyränä kiistelin olevani tarpeeksi pätevä r-j:ksi) kun käytävässä kaikui käsky: "Seuraavat taistelijat linjanjohtajan toimistoon heti!" Oppilasjohtaja luetteli neljä eniten r-johtajaksi povatuinta, mukaan lukien minut, ja me juoksimme alakertaan kouluttajientoimiston oven taakse. Juuri ennen koputtamista supisimme päät yhdessä, ja totesimme yhdessä, että jos asia ei koske j-kauden ryhmyreitä, niin sitten vähintääkin ensi viikon harjoituksen. Astuimme siis itsevarmoina sisään.

Kun ylil. K. kuitenkin aloitti puhuttelunsa, kävikin ilmi että kyse oli vielä jostakin paljon paremmasta: vaikka hän aloittikin mainitsemalla yhteistoimintaharjoituksen, oli pääasiana se, ettemme me lähtisikään sinne, vaan Helsinkiin edustamaan SKVJ:tä Studia messuille. Kaikenhuipuksi hän vielä kysyi, haluaisimmeko lähteä! Emme turhaan väittäneet vastaan, vaan poistuimme hiljaisina ja nöyrinä, vaikkakin heti suljettuamme toimiston oven hypimme riemusta ja päivittelimme onneamme; olivathan aukin leiri aamut vähentyneet kahdesta nollaan!

Oodi telamiinalle~ Se viikko kuluikin nopeasti mm. meille viimeisen ryynäyspäivän muodossa. Raahasin tuona päivänä telamiinaa mukanani kyllästymiseen asti, ja harkitsin lähes vakavasti sellaisen tatuoimista toiseen pakaraani. Yksi joukkoeemme taistelijoista onnistui tuona päivänä jopa hukkaamaan sellaisen, ja se, rakkaat lukijat, on lähes mahdotonta! Telluista lensikin läpyskää aika rankanlaisesti, etenkin meidän "telamiinataistelijaparien" kesken. En mitenkään voi olla korostamatta liikaa noiden jalojen keltaisten betonipyörylöiden hienoutta. Ne ovat puolustusvoimien iskuvoiman terävintä kärkeä ja ryhmän tulivoimaisimpia aseita, eivätkä ne paina kuin vaivaiset 10 kiloa kappale! Mielestäni tulevaisuuden jääkäriryhmässä tulisikin olla ihka oikea telamiinataistelupari, joka kantaisi tetsariensa telamiinataskuissa kahta telamiinaa kukin.

Seuraava viikko alkoi mielyttävästi edustusreissua varten pakkaamalla. Sillä aikaa kun muut valmistautuivat harjoitukseen, me edustuskermaperseet pakkasimme isot reppumme, kävimme Esikunnassa pakkaamassa ständit ja muut hilppeet pakettiautoon ja noudimme m04 aavikkopuvut edustusvarustukseksemme. Aloitimme  matkamme kohti pääkallon paikkaa yhdessä maan mainion kuskimme, korpraali A:n kanssa.

Matka kapitoliin sujui rennosti ja aavikkopukuja ihmetellessä ja ihastellessa. Perillä laitoimme messukeskukseen ständimme valmiiksi ja siirryimme sitten Santahaminan keskitysleirille asuinparakkiimme. Totesimme tosiaan siellä olot todella paljon huonommiksi kuin meidän rakkaassa Porin prikaatissamme. Muke oli pieni ja peruskoulumainen, sotku muistutti kooltaan liikuntasalia ja rakennukset olivat nostalgisesti rakennettu 1900 alkupuolella, jossei peräti 1800 luvulla.

Itse messut menivät aika rattoisasti. Pääasiassa selitimme joko rg32 panssarimaasturin ominaisuuksista ja esittelimme sitä (muistaisin nuo ominaisuudet vaikka unissani) tai kerroimme SKVJ:n pääsykokeista tai palveluksesta meillä noin yleensä. Messuillahan pyöri lukion kakkos ja kolmosluokkalaisia, joten meille kyllä riitti niin asiasta kiinnostuneita opiskelijoita propagandan uhreiksi kuin nättejä nuoria naisia silmänruoaksi. Tukenamme reissulla meillä oli jatkuvasti läppää heittävä ylil. P. sekä hiljainen ja uhkaavan tuntuinen kapteeni K-mato (älkää kysykö).

Kolmipäiväisen edustusmatkamme päätteeksi palautimme haikeina m04 pukumme ja purimme rinkamme, sekä jaoimme tuliaiset muulle joukkoeelle, joka oli ollut yhteistoimintaharjoituksessa. Toimme kassillisen demari- ja kokoomusnuorten mainoskortsuja, jotka olimme saanet kovaosaisille tovereillemme jaettavaksi. Lahjottuamme hieman väsyneitä kavereitamme emme saaneet ihan niin pahaa vastaanottoa ja purnausta reissustamme, vaikkakin huumorimielessä kateellisia kommentteja lensikin.

Tuossa eilettäin sattui eräs merkillepantava tapaus, joka on pakko esille kirjoittaa ja julkituoda. Olin juuri ennen iltavahvaria nukkumassa punkallani, jotenkin etukäteen ärtyneenä ja tietoisena siitä, että joku, mahdollisesti punkkanaapurini V, herättäisi minut jollain epämielyttävällä tavalla. Ehti mennä jokunen minuutti makuullepanostani, kun tunsikin voimakkaan läiskäisyn pakaroillani. Terävöidyin sekunnissa, hyppäsin alas punkastani ja läiskäisin vastaavasti kostoksi edellä mainittua toveri V:tä takamukselle, melko lujaa vieläpä. Otin pari askelta taaksepäin tyytyväisenä nopeasta reaktiostani, kun V sitten heitti minua tyhjällä pullolla naamaan. Nauruni lakkasi lyhyeen ja jäin änkyttämäät "Se heitti mua pullolla... Se heitti mua pullolla naamaan..." kun koko tupa sekä miehet käytävässä repesivät nauramaan. Tähän kaikkeen ehti kulua alle 30 sekunttia. Jälkeen päin sain kuulla että joku oli ollut tuomassa minulle palautuspulloa, oli sitten heittänyt sen minulle ja osunut minua aika tarkasti keskelle berberiä, aiheuttaen edellä mainitun hulabaloon. Tapaus oli kuin komediaelukavasta revitty, sääli vain etten nähnyt sitä kolmannesta persoonasta.

Tällä viikolla olemme viettäneet palvelustamme lähes yksinään prikaatin alueella- muut komppaniat kun ovat väli/loppusodassa Lahdessa. Olemme aloittaneet eeppisen ammuntaviikkomme paukuttelemalla osastoittain mm. tarkkuuskiväärillä, pokemonilla (pkm konekiväärillä) sekä sisäpiippu singoilla. Päivät ovat olleet kylmiä mutta periaatteessa tavanomaisia ampumaratapäiviä, eli todella löysiä. Suurin osa ajasta kuluu paikallaan värjöttelyyn ja vuoronsa odotteluun, mutta mikäs siinä kun on joukkoeen verran kavereita samassa jamassa, joiden kanssa sitten painia tai heittä huulta. Huomenna jatkamme ilmeisesti kovilla singoilla sekä haulikkoammunnoilla, ja yövyttyämme yön metsässä (kyllä, linjanjohtaja muuttikin eeppisen metsäaamu tj:mme yhdeksi) ammumme vielä pistooliammunnat, joita henkilökohtaisesti odotan eniten. Sitten onkin edessä viimeinen viikko oppilaana ja kauan odotettu alikersantin ylennys, sekä tietysti muikeaakin muikeampi 14 päivän joululoma.

Nyt on aikani kuitenkin jälleen taakse poistua ja metsään haihtua, ja päästää seuraavat dataajat nauttimaan päivittäisen internetannoksensa. Sorono!

11. luku: TJ221

Jälleen viikko vierähtänyt, tovi pitkä taittunut. Otin jälleen asiakseni palata koneen äärelle ja kirjoittaa viime viikosta sekä tähän mennessä hienoimmasta leiristämme harjoituksestamme.

Harjoitukseen lähdettiin tiistai aamuna melkoisen häslingin saattelemina. Onnistuimme myöhästymään aikataulusta tunnilla, ja vikaa löytyi niin oppilasjohtajista kuin meistä "miehistöstäkin". Matkaan kuitenkin käänteiden kautta päästiin, ja aloitimme pyörämarssin kohti e-ampuma-aluetta.

E-alue sijaitsi yllättävän kaukana kasarmeilta, ja matkan varrella ohitimme yllätyksekseni mm. runsaasti maatiloja sekä lentokentän. Lentokentän keskellä takapajuisinta maaseutua?! Kyseessä tosin oli ilmeisesti jokin amatöörikerhon kenttä, päätelleen halvasta ulkoasusta ja villistä nimestä: "Tuulikki Vampula".

Pyöräiltyämme hyvän aikaa ja saatuamme vielä runtua marssijärjestyksestämme pääsimme viimein perille. Heitettyämme pyörät varmaan ilmasuojaan (kuten kaikki alfasta varmaan asian muistavat) aloitimme alkupuhuttelun kautta ryhmäammunat kovilla. Vetoja kertyi joka ryhmälle kolme, ja jokaiseen vetoon kukin taistelija sai kaksi lippaallista ammuksia, huolimatta siitä, paljonko oli käyttänyt edellisessä vedossa. Tästä mahtavasta järjestelystä johtuen ammuin viimeisessä vedossamme hieman alle 120 patruunaa, joka on intin mittapuulla uskomattoman paljon.

Hyökkäykset sujuivat mainiosti, ja sääkin suosi meitä. Oli nimittäin Satakuntalaisittain auringonapaistetta: ei satanut, vaikka harmaata olikin. Kummaa kyllä tämä luonnonvastainen ihme kesti koko leirin ajan, sillä ainoastaan viimeisenä leiri yönä meidän nukkuessamme onnistui hieman ripsimään. Säälittävää, Satakunta, säälittävää.

Ammuntojen jälkeen poljimme takaisin kasarmille ja vedimme yllemme smurffit. Suoritimme AUK II:n yösuunnistuksen, jota varten ylil. S. oli tehnyt ihan uuden randankin. Joku oli viime kerralla mennyt valittamaan, että suunnistuksessa mennään aina sama rata läpi, niin se on vallan naurettavan helppo. Yliluutnantti oli sitten pohtinut että mikäs siinä, tehdään pojille uusi ja vähän haastavempi rata, eivätpähän valita enää.

Radan suorittamiseen meni minulta ja tst-pariltani S:ltä kokonaiset kolme tuntia, emmekä edes olleet hitain ryhmä. Syynä pällistyttävään aikaan oli pääasiassa se, että väsyneet sopparimme olivat merkinneet rastit aina keskelle teitä ja tieuria, missä ne eivät tietenkään olleet, vaan niitä piti sitten haravoida tien molemmilta puolilta metsästä. Ylil. S:kin myönsi, että huonoiten asetettu rasti sijaitsi kilometrin päässä oikeasta paikastaan, ja kyseinen perkele jäikin minulta ja kaveriltani löytämättä.

Väsyneinä rämpimisestä ja juoksemisesta poljimme jälleen takaisin metsään, mutta leiripaikallamme odotti yllätys: kahden muun komppanian tukikohdat. Jostain syystä meille varatulla alueella oli leiriytyneenä sekä pstk että krhk, ja me jouduimme pienen selvittelyn jälkeen pystyttämään telttamme muualle. Onneksi ne saatiin melko nopeasti pystyyn, ja pääsimme viimein nukkumaan.

Neljän tunnin yöunien jälkeen nousimme ylös, laitoimme itsemme taisteluvalmiiksi ja siirryimme aamupalan jälkeen a-alueelle suorittamaan joukkoeen hyökkäysammuntoja. Kohdalleni osui jälleen ryhmänjohtajan rooli, jonka otin vastaan odotuksia täynnä.

Päästyämme alueelle harjoittelimme kolmen tunnin ajan tulevaa main eventtiämme -joukkoeen hyökkäystä kovin ammustarvikkein- ja harjoituksen edetessä odotukseni vain kasvoivat. Törmäsin kesken harjoituksen vanhoihin tuttuihini, jotka olivat nyt tulenjohtajina sekä heitinmiehinä tukemassa hyökkäystämme. Harjoiteltuamme tulevat kuviot läpi söimme pikaisen pakkilounaan, jonka jälkeen rytinä ja ryske viimein alkoi...

Aluksi saimme eteemme laatikollisen kuulaa sekä muita tarvikkeita, jotka piti parissa minuutissa lipastaa tai ottaa kantoon. Saimme kukin mies 8 lippaallista ammuksia, 2 savuheitettä sekä aktiivikuulosuojaimet rj:lle sekä rvj:lle. Täytettyämme lippaamme laitoimme loput ammuslaatikot dumppeihimme ja ryhmityimme hyökkäykseen.

Lähdimme joukkoeenjohtajan käskynannon jälkeen liikkeelle salvassa, meidän ryhmämme kärjessä. Ryhmäni mukaan tuli kokelas H, joka toimi joukkoeemme varajohtajana. Hetken aikaa metsässä käveltyämme ponnahtivat edessämme pystyyn ensimmäiset viholliset, pahan ilkiset jaster-maalilaitteet. Heitimme munat turpeeseen ja avasimme tulen aseet laulaen. Karjuin tilannetietomme lähiradioni headsettiin ryhmäni tulittaessa ympärilläni, ja sain pian käskyn sitoa vihollista muiden ryhmien kiertäessä näiden sivustaan. Huusin jojon käskyn eteenpäin ryhmälleni, ja otimme mukavemmat ampuma-asennot itsellemme: tässä saattaisi kestää hetken.

Pideltyämme hyvän aikaa vihollista, tuli radiooni uutta tietoa: saisimme omaa epäsuoraa vihollisen niskaan pian. Pian takaamme kuuluikin tulitukiryhmämme kuuluvia "TUL-TA!" huutoja sekä heitinkraanaattien humahtavia lähtölaukauksia. Hetken päästä edestämme alkoi kuulumaan murskaavaa jylinää murkulan pudotessa metsän pohjalle ja levittäessä teräksistä kuolemaa mukanaan.

Omien lähes onnistuttua koukussaan kohtasimme kuitenkin ylivoimaisen vihollisen: jostain meitä tulitti kranaattikonekivääri. Ryhmäni tukiessa kaksi muuta perääntyivät juoksujalkaa jalkautumisalueelle, jossa joukkoeenjohtaja, kokelas T. keräsi johtajat kokoon ja selitti tilanteen. Kartaltaan hän näytti uuden hyökkäyssuuntamme: kiertäisimme koko joukkoe vihollisen sivustaan, josta lähtisimme yrittämään sen lyömistä uudelleen.

Siirryimme uusiin lähtöasemiin ryhmäni kulkiessa kärjessä, ja perillä menimme avoriviin, jossa edessä siintävä kukkula oli tarkoitus ottaa haltuun. Joukkoeen muiden ryhmien ehdittyä myös asemiinsa lähdimme yhtenä rintamana (mikä ei oikeasti olisi ollut alkuunkaan toimiva ratkaisu, mutta liittyi ammuntojen turvallisuusjärjestelyihin) ottamaan haltuun ensimmäistä kukkulaa. Sen päälle itseasiassa pääsimme ilman ongelmia, mutta sen päällä ryhmäni saavutti tulenkuvauskentän... joka laukaistiin juuri huipulle päästyämme.

Jylinän alkaessa edessämme huusin kaikin keuhkoin "SUOJAAN!" ja heittäydyin itse naama sammalta vasten. Kun sitten kouluttaja kuiskasi veireltäni, että tulenkuvasupanokset kuvasivat jälleen tuota kirottua kranaattikonekivääriä, kysyin jojolta lupaa ottaa irti. Vastaukseksi kuitenkin tuli, että pesäke tuhottaisiin epäsuoralla tulella. Niin kävikin, ja pian harjun rinteeseen läjähteli tulitukiryhmän ampumia kranaatteja.

Seuraavaksi tuimme jälleen muun joukkoeen etenemistä kohti tavoitetta, ja otimme asemat seuraavan kukkulan päältä. Jauhoimme pitkien minuuttien ajan tasaisen tappavaan tahtiin jastereita alas, kunnes viimein radiooni tuli ilmoitus: omat olivat saavuttaneet tavoitteen. Juoksin ryhmäni kanssa asemiin muiden ryhmien tasalle, jossa meitä odottivat vihollisen aiemmin käyttämät, valmiit poterot, joista osa oli jopa linnoitettu.

Ehdimme ihmetellä uusia asemiamme vain hetken, kun radioverkossa liikkui jälleen uusi tieto vihollisesta: vastahyökkäys alkaisi parin minuutin kuluttua. Käskin ryhmäni lipastaa loput patruunansa ja parantaa asemiaan, ja suuntasin aseeni kohti etumaastoa odottaen. Hetken päästä mäielle edessämme alkoikin nousta keltaisen vihollisen luotetuimpia aseita: jastereita. Avasimme jälleen tulen kohti vihulaista, ja hirsin linnoitettuun poterooni kumartuen kerroin vihollistilanteeni joukkoeenjohtajalle radiollani.

Puolustettuamme muutamia minuutteja uusia asemiamme ja nähtyämme jälleen yhden ttr:n tuli-iskun kauempana harjulla, kertoi takanamme hiippaileva kouluttaja vihollisen käyvän ryhmälleni ylivoimaiseksi. Edessämme meitä lähestyi kahden joukkoeen vahvuinen vihollisosasto, joita vastaan kysyin toiminta ohjeita ja tukea jojolta. Sain vastaukseksi kysymyksiini puolet ykkösryhmästä sekä tulitukiryhmämme ampumaa epäsuoraa, jonka voimin löimme vihollisen.

Ruudinkatkun leijaillessa vielä poteroissamme tuli kokelas T:ltä seuraava käsky: pitäkää asemat. Pimeän laskeuduttua olisi odotettavissa uusi vihollisen vastahyökkäys, josta tiedustelijamme olivat saaneet näppärästi vihiä. Saimme ohjeet kaivaa poteromme syviksi ja hakea ammustäydennöksiä asemiemme takaa, johon huoltojoukkoeen täydennyskuokki ajaisi pian.

Lähes kahden tunnin ajan valmistauduimme edessä odottavaa taistelua varten, ja kun se saapui, oli ryske ja rytinä jälleen osanamme. Pimeän taivaan valaisivat kymmenet valopistoolin ammukset, valoraketit sekä edessä jyrähtelevät kessit ja joka puolella viuhuvat valojuovat. Joukkoeen puolustusammunnat yöllä oli yksi vaikuttavimpia valoesityksiä, joita olen koskaan nähnyt. Ammuttuani jälleen lippaani tyhjäksi ja itseasiassa koko ryhmäni tyhjennettyä aseensa etumaastossa tetsaavaan viholliseen, tuli tuttu komento " Tuli seis!".

Tilanne oli ollut yhtäjaksoisesti 7 tunnin ajan päällä, jonka ainaka olin ampunut 12-15 lipasta, en ole varma tarkasta luvusta. Ryhmänivarajohtaja ampui kaikki 26 vapistin ammustansa yövedon aikana, ja oikeastaan ainoat a-tarvikkeet, jotka ryhmälläni jäi käyttämättä, olivat kaksi savuheitettä, jotka tosin olisi voinut heittää irtautuessamme ensimmäisestä hyökkäyksestämme.

Saimme vedon jälkeen välittömän palautteen, jonka jälkeen siirryimme myöhäiselle pakki-illalliselle ja kauan odotettuun tukikohtapalveluun. Nukuimme pitkän ja rauhallisen yön lämpimissä teltoissamme, ja aamulla heräsimme virkeinä suorittamaan jälleen ryhmänhyökkäystä.

Viimeisenä päivänä ammuimme siis jälleen ryhmänhyökkäystä, jotta kaikki saisivat harjoitella ryhmänjohtamista. Hyökkäykset menivät mainiosti ja kuulaa kului jälleen totuttuun tapaan, ja nuotiopaikalla läpyskä lensi rentoon tyyliin. Koska apukouluttajat olivat olleet mukanamme koko leirin ajan ihan varsinaisessa tilanteissakin, olivat hekin melko rennola päällä ja oli hassua, huomata, että joukkomme alkoi hitsaantumaan yhteen heidänkin kanssaan.

Leiri päättyi poljettuamme takaisin kassulle ja huollettuamme tuttuun tapaan varusteemme. Illalla rentouduimme kuka missäkin, suurin osa joko saunan lauteilla tai sotkussa sekä omassa tuvassa. Viikonloppuvapaille seuraavana päivänä lähdimme kukainenkin innokkaasti, sillä takana oli pitkältä, lähes loppumattomalta tuntunut kinkkuviikonloppu.

Nyt lomilta palenneena on mukava ajatella, että ennen joulua on enää kaksi leiriaamua eikä yhtään kinkkua. Eihän tämä loppupeleissä ole kuin maastopukuisten poikien sisäoppilaitos, jos pääsee joka viikonloppu lomille. Nyt kuitenkin karkaan mukeen iltapalalle enkä kotiin lomailemaan, sinne suuntaan vasta torstaina saatuani kölliloman. Ensiviikkoon, siis!

10. luku: TJ228

Tarina jatkuu jälleen...

Olimme siis lähdössä ryhminemme AUK marssille, ja jännitys oli ryhmässämme katossa. Isoa osaa porukkaa hajotti aivan jäätävästi lähteä kävelemään 40-60 kilometriä harmaassa sade säässä, mutta muutamat innokkaimmat (minä mukaan lukien) lähes odotimme matkaan lähtemistä.

Lopulta lähtöajankohta koittikin, ja nousimme kylmästä teltastamme, ja lonnimme huoltokomppanian asehalliin ottamaan vastaan lähtökäskyn. Saimme kopioida karttaamme kolmen rastin paikat, ja matkaan lähdettiin sekalaisessa häröpallomuodossa. Tahti oli heti alkuun melko hyvä, semmoinen 6-7km/h.

Ensimmäiselle rastille pääsimme jo 40 minuutin kävelyn jälkeen, joka oli kuleemma muihin komppanioihin nähden erittäin hyvin. Joku viestikomppanian sakki oli kuleemma etsinyt tietään rastille yli kahden tunnin ajan! Rastilla keitimme puoli pakillista vettä mahdollisimman nopeasti, nuotiot tyhjästä rakentaen. Selviydyimme rastista melko hyvin, ja jatkoimme apukouluttajiemme (jotka olivat rastinpitäjinä) kannustamana kohti seuraavaa rastia.

Tässä kohtaa matkaa oli moreeni yllättävän korkealla, ja jopa usein gonahteleva oppilas S. oli melko hyvillä mielin. Kuitenkin rastien ja kilometrien karttuessa alkoi ryhmähenkemme katoamaan ja yhteiset huudot hiipumaan. Ensimmäisten rastien jälkeen kärkimiehen ja peränpitäjän välillä oli noin puolikilometriä, kun lähes yli-innokas suunnistajamme porhalsi eteenpäin huonompi kuntoisten laahustaessa perässä.

Saatuamme seuraavat rastit HK:ssa ahdoimme pari lusikallista lämmintä pakkiruokaa suihimme, otimme kuivamuonat mukaamme ja rakot & muut huollettuamme jatkoimme matkaa seuraavalle kierrokselle. Pimeä alkoi valtaamaan alaa synkän Satakunnan metsissä, ja otimme lamppumme käyttöön. Selvitimme seuraavat rastit melko rivakkaan, mutta aikaa HK:seen paluuseen kertyi hitaasta tahdistamme ja pitkistä välimatkoista johtuen.

HK:n pihalla jouduimme seuraavana tehtävänämme pitämään pakollisen kahden tunnin tauon. Mitä erinäisimpiä teorioita tauosta ja sen tarpeellisuudesta esitettiin, mutta itse uskon siitä seuraavaa: sen oli yksinkertaisesti tarkoitus olla hajottava. Kahdessa tunnissa ei millään ehtinyt sekä huoltaa jalkoja, täyttää vesiä että nukkua, mutta siinä ehtivät kuitenkin lihakset jäykistyä. Menimme kuitenkin telttaamme ja laitoimme kaminaan puita. Lämpimässä sitten vaihdoimme vaatteitamme ja valmistauduimme marssin viimeiseen reissuun. Kävi kuitenkin niin pahasti, että eräs ryhmästämme sai allergisenreaktion, ja joutui keskeyttämään. Onneksi emme silti saaneet tästä tahattomasta keskeytyksestä aikasakkoa, joka oli 1h per keskeyttäjä.

Viimeinen rykäisymme alkoi eeppisillä tunnelmilla skappareiden soittaessa jotain leffamusiikkia meidän kopioidessamme seuraavien rastien paikkoja kartallemme. Lähdimme melko väsyneinä matkaan, ja ryhmähenkemme oli tässä vaiheessa jo todella rakoillut. Selvitimme kaksi ensimmäistä rastia melko nopeasti, mutta kolmas oli näistä nähden tuhottoman kaukana. Sinne raahustimme useiden tuntien ajan, ja riitely oli jatkuvaa ja välillä hermoja raastavaa. Viimeiselle rastille raahustimme rättiväsyneinä, ja se sitten koettelikin väsyneitä mieliämme (varmasti tarkoituksella) oikein olan takaa.

Tehtävänämme oli yksilösuorituksena tehdä kahdesti kuullun tehtävän annon perusteella pitkä lista vartiovuoroja 15 minuutissa paperille, sekä päättää ryhmän toiminnasta seuraavan vuorokauden ajan. Henkilökohtaisesti suoriuduin tehtävästä melko huonosti, sillä minulta oli jäänyt tehtävänannossa ylöskirjaamatta eräs erittäin tärkeä aikamääre, johon sitten koko suoritukseni luhistui. En ole vieläkään päässyt näkemään (enkä ehkä koskaan pääsekkään) tuota tehtävälappustani, mutta uskon saaneeni siitä vain yhden osa-alueen oikein. Ei siis mikään mallisuoritus sillä saralla.

Jatkoimme matkaamme rastilta kohti kotia ja lämmintä telttaa. Viimeinen kävelymatka tuntui lähes loputtoman pitkältä, mutta suoriuduimme siitä silti ilman ihmeempiä ongelmia, kuitenkin melko hitaasti raahustaen. Perillä luovutimme lippulappumme valvojille ja menimme uupuneina telttaamme, ja ensimmäinen taistelija nukahti täysissä pukeissa meidän muiden jutellessa alta 10 minuutin.

Nukuimme levotonta unta, ja ainoana koko ryhmästä nukuin makuupussissa pelkissä boxereissa, kuten yöpyminen on opetettu. Muut nukkuivat märissä vaatteissaan hytisten. Pidimme lyhyitä, 30 minuutin kipinävuoroja. Omani päätteeksi meidät tultiin herättämään aamupalalle, enkä väsymyksestäni ja toiveistani huolimatta päässyt enää takaisin makuupussin lämpöön. Olinpa ainakin ennen muita jalkeilla.

Syötyämme pakkiaamiaisen, pakkasimme teltat ja lähdimme huoltamaan kotikasarmille. Huollettuamme joukkuemateriaalin, saimme kapteenin luvalla käydä ennen rynkkyjemme puhdistamista suihkussa ja vaihtaa puhtaat vaatteet. Huollettuamme itsemme ja aseemme saimme levätä, ja itse nukuinkin kolmen tunnin päikkärit. Olo oli lähes palautunut niiden jälkeen, ja loppupäivän vapaa-aika sekä pyykinvaihto sujuivat mukavasti, ja illalla painuimme jälleen omien punkkiemme vällyjen väliin.

Marssin jälkeen vietimme viikonlopun kasarmilla kouluttamista opiskellen. Tämä tapahtui rastikoulutuksen muodossa. Opetimme vuoron perään toinen toisillemme 10 minuutin ajan rynnäkkökiväärin purkamista ja kokoamista, ja tätä jatkui vapaa-aikaa (sekä lähes yhtä puuduttavaa sinkokoulutusta) lukuunottamma koko viikonlopun. Sääkään ei juuri suosinut meitä kinkkulaisia, kuten viime gineksessä, vaan se oli tasaisen harmaa ja sateinen.

Tänään (että olen odottanut että pääsen jälleen kirjoittamaan "tänään") pakkasimme huomenna alkavaa leiriä varten, ja kävimme kaivamassa jastereita ampuma-alueelle, jota käytämme keskiviikkona joukkueen hyökkäysammunnoissa. Leirillä ammumme kuleemma pelkästään kovilla (?!) ja kuivaharjoitteluakin teemme vain ammuntojen vaatiman määrän. Maanantai sujui poikkeuksellisesti aurinkoisena tasaisen harmaan pilvipeitteen väistyttyä, mutta leiriä varten uskomme kaikki sään jälleen kostuvan. Onneksi leiriä seuraa pitkästä aikaa loma, vaikkakin lyhyt sellainen.

Kas näin, nyt olen viimein tehnyt sen, mistä olen pitkään puhunut kirjoittanut, eli kertonut kaiken (ainakin suurpiirteisesti) AUK I:n alusta tähän päivään. Tästä eteenpäin pyrin kirjoittamaan ainakin kerran viikossa. Nyt on kuitenkin jälleen aika karata näyttöpäätteen ääreltä ja suunnata mukeen iltapalalle, ja sitä kautta omaan tupaan lepäilemään ja lataamaan akkuja leiriä varten. Viikonloppuun, ainakin toivon mukaan, siis!

9. luku: TJ229

Jatketaanpa siitä, mihin eilen jäätiin...

AUK II siis lähti käyntiin tuossa nelisen viikkoa sitten (jos nyt laskin oikein). Osa AUK I:n komppaniasta siirtyi muualle koulutukseen, mm. tarkka-ampujiksi ja pst-miehiksi, sekä RUK:kiin ja Lahteen lääk. AUK:kiin. Jäljelle jääneet muut kuin kuskit ja vaunumiehet koottiin Alfa joukkoeeksi, joka jatkoi jääkärilinjan ainoana joukkoeena. Suurin osa joukkoeen kokoonpanosta oli entisiä c-joukkoeen miehiä, eli tukilinjalaisia, kuten meitä taistelupelastajia. Vanhoista jääkärijoukkoeista, Bravosta ja Alfasta, tähän uuteen Alfaan siirtyi ainoastaan kahdeksan miestä. Koska muut komppaniaamme jäänet miehet olivat ajokoulutuksessa, asetettiin kaikki apukouluttajat ohjaamaan meitä koko AUK II:n ajan. Tästä uudesta joukkoeestamme käytiin mm. seuraavanlainen keskustelu apukouluttajien toimesta:

"-Onko tässä meidän koko joukkoe?

-Meidän kultamussukat.

-Näyttävä joukkoe!

-Taistelupari per apukouluttaja!

-Ei vittu, puolet näistä on lämäreitä, voidaan ampua kovilla!"

Alku oli siis lupaava. Uusi tupa vaikutti tuolloin melko lupaavalta (ja aika siedettäväksi se on osoittautunutkin) ja kokonaisuudessaan joukkoe aika kykenevältä. Ensimmäinen viikko oli melko kevyt ja sisälsi paljon oppitunteja, joita seurasi kinkku viikonloppu. Tuolla viikolla tuli myös ensilumi maahan, joka mukavasti jääsi jalkamme sulkeisia tehdessä. Sitä tuli itseasiassa vallan absurdin paljon, nimittäin kokonaiset 15 cm! En sinänsä olisi uskonut, että tänne eteläänkin voi tulla niin paljon lunta niin nopeasti.

Keli oli kuitenkin pääasiassa kaunis, kun vietimme viikonlopun rakkaassa varuskunnassamme. Lauantain harjoittelimme koko päivän viestikaluston käyttöä, mm. Sanlaa ja 141 sekä 241 radioiden käyttöä. Sunnuntain puolella pääsimme ensimmäistä kertaa koko palveluksen aikana nukkumaan YlPalvon mukaisesti 0800 asti aamulla, ja tämä yhdistettynä talviaikaan siirtymiseen teetti sen, että nukuimme kokonaiset 11 tuntia. Heräsimme siis virkeinä ja hyvin nukkuneina kauniiseen, lähes kevättalven laskettelukelejä muistuttavaan auringonpaisteeseen. Söimme maittavan brunssin mukessa, jonka jälkeen teimme koulutuskorttejamme muutamia tunteja. Kun omansa oli saanut valmiiksi, sai lähteä Kuntotalolle urheilemaan, ja näin toimin minäkin. Kävin tekemässä parin kaverini kanssa kahvakuulaharjoituksen, jonka jälkeen kertasin pitkästä aikaa karaten katoja. Rankasta reenistä palauduin saunomalla ja uimalla, ja palatessani kotikasarmille olin rento kuin lämäri veksin päivystäjänä. 

Iltapäivällä meillä alkoi pitkä vapaa-aika, ja tulin silloin itseasiassa tänne sotkuun kirjoittamaan ensimmäistä kertaa sitten jääkäri aikojeni. Ajatella että haaveilin silloin saavani kirjoitettua välistä jääneet 50 päivää kahdessa illassa!

Rauhallisesta viikonlopusta oli lähes ikävä jatkaa raskaaseen viikkoon. Maanantaina saimme tiukan koulutuspaketin aiheesta joukkoeen hyökkäys, ja jo tiistaina pakkasimme tavaramme ja lähdimme leirille testaamaan taitojamme. Voi pojat mikä myllytys siitä tulikaan...

Leiri alkoi ankeissa merkeissä, kun lumi suli osittain pois ja jätti metsän märän loskaiseksi. Jääkäri ei kuitenkaan vettä pelkää, ja varustimme itsemme kumisaappailla, lumipuvun housuilla ja maastopuvun takilla, sekä maalasimme kasvomme naamioväreillä (C- joukkoeen miehet, minä mukaan lukien, ensimmäistä kertaa). Yhdistelmä muistutti toisen maailman rähinän viimeisen kevään ss-miesten maastovarustusta, ja oli omiaan huvittamaan minua leirin raskaampina hetkinä. Toinen varustuksesta kummunnut huvitus oli naamiovärimme. Koska vihreä väri loppui yllättävän nopeasti, ja koska minä satuin tekemään naamiointiin kuuluvat mustat viivat ennen vihreää pohjaväriä, oli osa joukkoeestamme naamaltaan mustia marsalkka Mannerheim.

Leiri sujui hyökkäyksen eri vaiheita sahatessa ja ylil. J:tä kuunnellessa. Tuo pieni mutta karismaattinen kouluttaja muistutti minua kuvasti vanhasta opettajastani (joka toivottavasti lukee tätä ja tajuaa viittauksen), ja onnistui erikoisella ja mukaansa tempaavalla tyylillään pitämään ainakin suurimman osan meistä mukana koulutuksessa. Hänen johdollaan siis raahasimme pitkin metsiä telamiinoja, juoksimme koukkuja ja ajoimme narupaseilla, noilla jääkärin lempi kulkuneuvoilla.

Kun yöt kuluivat koulutuksessa, menivät yöt vartioinnissa. Meille osoitettiin niin paljon erilaisia vartio tehtäviä, että nukuin koko kolmen päivän harjoituksen aikana kolme tuntia, ja sain vielä kuulla jälkeen päin että meillä oli ollut helppoa. Täytyy tosin myöntää, ettei meillä ollut yöllisiä hälytyksiä lainkaan, vaan vihollisemme pioneerikomppaniasta hyökkäsivät lähinnä aamulla ja aamuyöllä.

Yhtenä leirin kohokohdista pidän edelleen yöhyökkäystä paukkupatruunoilla. Olin ryhmänvarajohtajana, ja sain kyseisessä vedossa käsiini valopistoolin ammuksineen. Oli mielestäni kohtuullisen siistiä hiipiä pimeässä metsässä rj:n tähystäessä, ja ampua valopistoolilla tämän karjuessa "Valaise!". Menossa oli mukana ruudin katkua ja testosteronin käryä, vaikkei ryhmämme loppujen lopuksi erityisen hyvin selviytynytkään.

Leiriltä poistuimme jalkapatikalla, jonka aikana joku sankari onnistui pysäyttämään koko joukkoeen vartioon käydääkseen tarpeillaan, ja vieläpä kahden kilometrin päässä kasarmilta! Mitähän lie senkin sankarin päässä liikkunut... (tietäjät tietää)

Leirin jälkeen oli lähes taivaallista viettää pitkä (itseasiassa inttiaikani pisin) loma, joka kesti perjantaista tiistaihin. Levytin oikein olan takaa, vietin laatuaikaa kavereiden ja tyttöystävän kanssa ja nukuin. Loman jälkeen hyppäsinkin sitten jo maanantaina alkaneelle räjäyttäjäkurssille, jota johti kieroa huumoria ja välinpitämättömyyttä harrastava ylil. A. Kurssin aikana laskimme kaikenlaista lähtien ohmeista päättyen kasapanoslaskuihin. Siistin sisätyön lisäksi pääsimme kokemaan haisevana pioneerina olemisen kauhut, kun rakensimme tnt:stä kasapanoksia ja tulenkuvauskenttiä ja räjäyttelimme niitä maastossa. Kyllä siinä kädet välillä tärisivät kun oli nähnyt 1g nallin tehon, ja tiesi pitelevänsä käsissään itsetehtyä, 30 kertaa tehokkaampaa viritelmää. Hengissä ja hienoja kokemuksia takanani kuitenkin kurssista selvisin, ja nyt vain odotan työkokemusta jotta saisin räjäyttäjäkorttini lunastettua.

Viime viikolla, eli räjäyttäjäkurssia seuranneella viikolla, meillä oli AUK marssi. Jännitin sitä ensiksi jonkin verran apukouluttajien kerrottua kalajuttujaan aiheesta, mutta mitä lähemmäs marssi tuli, sitä varmempi olin, että se olisi vain ylipitkä partiotaitokisa. Marssia edeltäneenä päivänä saimme reilusti aikaa valmistautua, ja ajan käytimmekin hyödyksi mm. nukkumalla ja tstliivejämme muokkaamalla. 

Itse marssin kai voi laskea alkaneen siitä, kun meidät herätettiin yllättäen 0330 kers. P:n huutaessa "YLÖS!". Nopean ulos siirtymisen jälkeen meidät siirrettiin tekemään johtamistaidon kirjallinen koe, joka meni osaltani melko hyvin, väsymyksestäni huolimatta. Kokeen jälkeen söimme mukessa aamupalan, josta sitten siirryimme liukuvasti odottelemaan lähtöä tupiimme. Pakkasimme teltat ja muut majoitusromppeet, ja lähdimme sitten kenttävarustus mukanamme kohti huoltokomppanian takapihaa, josta marssin käppäily vaihe alkaisi.

Perillä pystytimme teltat ja söimme lounasta. Koska minun ryhmäni lähti viimeisenä, saimme (tai jouduimme) lepäämään vielä tunnin teltassa... Jonka jälkeen sitten itse marssi alkoi. Mutta nyt sotilaskoti menee jälleen kiinni, ja joudun taakse poistumahan. Siis ensi kertaan, jolloin viimein saan katettua tämän perkuleen 50 päivän jakson, jona en kirjoittanut!

8. luku: TJ230

Voi voi, aika se vaan rullaa eteenpäin, enkä vieläkään ole kuronut umpeen sitä 50 päivän rakoa, joka jäi tuossa AUK I:n lopussa kirjoittamatta. Yritän silti päästä ainakin vähän eteenpäin tänään, kun ei tuo lomilla kirjoittaminen oikein onnistu. Olen siis jälleen kinkussa, ja tälle kirjoittelulle löytyy tarkoituskin ajan tappamisen muodossa. Jatketaanpa siis siitä, mihin viimeksi jäätiin...

Oli siis synkkä ja pimeä yö, ja AUK I:n taisteluammuntaleiriharjoitus. Odotimme vuoroamme yöpuolustusammuntoihin, ja aika ei tuntunut millään kuluvan kylmässä ja märässä metsässä. Värjöttelimme märissä vaatteissamme toisiimme nojaten, jotkut jopa kasoissa nukkuen (näin toimi kuleemma koko Bravo joukkoe, nohevuuspisteet heille siitä) ja koitimme hieman levätä ennen ammuntoja. Olo oli kuin Easy companylla Bastognessa, erona vain, että meillä oli oikeasti lämpimämpää. Välillä pimeän metsän valaisi yksinäinen valoraketti, kun muut ryhmät puolustivat asemiaan. Ennen pitkää aloimme olla oikeasti kunnolla jäässä, ja kysyin oppilasjohtajalta, josko voisimme mennä lääkintämiehen nuotiolle, joka oli ihan odotusalueen laidalla. Ovj kuitenkin totesi tylysti, ettei sen ääreen koko joukkoe mahdu, ja niin jäimme hytisemään puiden alle.

Kului 20 minuuttia, ja etsin samaista miestä uudelleen. Yllätyksekseni löysin hänet edellä mainitun nuotion ääreltä lämmittelemästä, ja niin määräsin ryhmäni paikalle myös. Moraali nousi uskomattomalla tavalla, kun sai kädet ja jalat lämpimäksi ja hanskat kuivaksi, ja sai hetken istua nuotion lämmössä. Lopulta sitten pääsimme itse puolustusammuntaan...

Johdin ryhmäni suoja-asemaan lipastettuamme kuulat. Sieltä lähetin kaksi miestä "vartioon", josta he pian palasivat vihollistietoja mukanaan. Miehet asemaan ja vihut piikille. Ja siellähän niitä jastereita heilui pitkin alavaa maastoa. Ylitettyään tulenavaus tasan avasin valonvahvistimen läpi tähdäten tulen ja karjuin ryhmälleni "Valaise!". Ryhmänvarajohta, oppilas V, ampui valopistoolilla valaisten pimeän taistelukentän. Koko ryhmä avasi tulen kaataen jastereita joka puolelta. Ammuksen hiivuttua toistin käskyni, ja taistelu jatkui ruudin katkuisena eteenpäin...

Lopulta vihollinen perääntyi tehokkaan tulenkäyttömme edessä, ja vetäydyimme takaisin suoja-asemaamme. Loppu puhuttelussa sain maininna joukkoeen parhaasta johtamissuorituksesta, ja sain toisen köllini (siis kahvilipun jälleen, en sentään lomaa...). Olin tästä hieman yllättynyt, sillä tein melkoisesti virheitä mm. valaisemisessa ja vv:n käytössä, mutta pysyin kuuliaisesti hiljaa ja otin palkinnon vastaan.

Rätti väsyneinä, nälkäisinä ja kylmissämme pyoräilimme takaisin leiripaikallemme. Siellä sujahdimme nopeasti telttoihin, ja asetimme pelkän kalsarikipinän. Nukkumisaikaa meidän joukkoeellemme nimittäin osui hieman päälle kaksi tuntia, eikä kukaan jaksanut valvoa, millaista vartiota pidimme. Sain nukuttua sekavan kaksi tuntisen vapaaehtoiseten ryhmänjäsenten valvoessa (iso kiitos vielä oppilas J:lle ja K:lle!), jonka aikana mm. revin makuupussin huppua kaverini päästä höpöttäen samalla: "Hei, tässä lääkintämies! Tarvitko apua? Ota huppu pois!"

Aamulla pakkasimme leirin kokoon uusin voimin, ja suuntasimme heittämään käkrejä (normi suomeksi siis käsikranaatteja). Jotta pääsisin joskus eteenpäin tässä kirjoitus työssä, kerron lyhyesti, että koulutus oli mielenkiintoista, ja pääsimme heittämään oikeat sirpalekäkrit. Vähän siinä käsi tärisi kun sitä käsitteli, mutta valvomassa oli ylik. K, joka varmalla ja vakaalla äänellä ohjeisti ja antoi palautetta, niin että hätäpäivää ei ollut. Naatin nakkelun jälkeen siirryimme vanhoille kunnon ampumaradoille, ja ammuimme pitkästä aikaa kouluammuntoja (suomeksi siis radalla, ei sentään mitään rikollista). Parin kierroksen jälkeen alkoi ampumisen ote jälleen löytyä ja iskemät siirtyä kohti taulun keskustaa, ja tyytyväisenä poljimme takaisin kotiin, takaisin kasarmille.

Perillä huolsimme varusteet, ja väsyneinä paunuimme punkkiimme lepäämään 40 minuuttia kestäneeksi vapaa-ajaksi. Onneksi seuraava viikonloppu oli lomaa, ja pääsin palautumaan leirin valvomisesta.

...

Leirin jälkeen koitti rauhallinen viikko, jonka aikana meistä 40 ylenneettiin oppilas korpraaleiksi. Luku oli siksi niin jäätävän iso, että viimeisellä RUKkiin lähtijällämme oli niin huonot pisteet, mutta se on kokonaan toinen tarina, ja sen on ehkä parempi jäädä meidän kasarmimme seinien sisälle. Henkilökohtaiset pisteeni AUK I:n osalta olivat kuitenkin aika hyvät, kuuluin parhaan 25. joukkoon n. 150 miehen yksikössämme. RUKkiin lähtijät siis valittiin myös tällä viikolla, ja sinne lähtikin muutamia tuttujani, mm. letkeä oppilas L. ja pitkän huiskea kaverini oppilas K.

Viikon kohokohta oli ehdottomasti ylennyksiä seurannut helikopterikoulutus. Yksikössämme on tavattu luvata sellainen koulutettaville, mutta mm. vessojen seinillä (jotka ovat erittäin luotettava tiedonlähde!) lukee, että hekot ovat tornari, kunnes istut kyydissä. Tuona kauniina torstaina tornari kuitenkin muuttui todellisuudeksi, ja pääsimme puuduttavan varo-oppitunnin jälkeen oikeasti NH90 kuljetushekojen kyytiin. Kaikki olivat lähes lapsekkaalla tavalla innoissaan, ja voimakkaat koneet todistivat mahtinsa laskeutuessaan ja lähes kaataessaan lähellä odottaneen ryhmäni. Se ilmanvastus täytyy kokea, ennenkuin tajuaa, kuinka paljon hiekkaa ja kiviä lapojen aiheuttama tuuli lennättää. Juostuamme sisään ja köytettyämme itsemme ja varusteemme kiinni, pääsimme lyhyelle lennolle yli synkän Satakunnana metsien. Kaikkien ryhmiemme käytyä kierroksensa marssimme polleina takaisin yksikköön, olimmehan sentään olleet selättämässä näinkin kallista ja eeppistä tornaria.

Huhuh, kohta olen viimein suorittanut tämäkin via dolorosan ja kirjannut kaiken AUK I:n lopusta tähän päivään, mutta vielä on vähän jäljellä. Nyt kuitenkin lopetan ja suuntaan kohti kasarmia, ja ensikerralla jatkan mm. lumisesta gineksestämme, jona aloitin tämän nykyisen kirjoitus rumbani, ja AUK II:n taisteluleiristä, jota johti maanmainio ylil. J... Mutta siitä siis ensikerralla!

Ainiin... lääkintämieskurssimme jääk. H. (iso-Hoo, kaverit kyllä tietää kenestä on kyse) on nykyään VMTK:n sihteeri. Mainio pesti mainiolle miehelle!

7. luku: TJ 241

Taas on viikko vierähtänyt kun jaksoin blogini avata, mutta tarina jatkuu siitä mihin viimeksi jäätiin...

Oli siis AUK I viimeinen leiri, meille taistelupelastajille toinen. C-joukkoeemme oli jaettu kolmeen ryhmään, ja minä osuin sen ryhmänjohtajaksi. Oli kevyet paineet porukan kasassa pitämisestä ja johtamisesta jo lomilla palatessa, ja sykkeeni tiheni entisestään kun päästiin metsään. Onneksi meidän ryhmään oli osunut hyvää sakkia, ja meillä oli hyvä yhteishenki nähden siihen, että oltiin ainakin kolmelta eri e-kurssilta.

Leirin ensimmäisenä päivänä joukkoeemme pyöräili hyökkäysampumaradalle, ja aloitti käytännössä kylmiltään ampumaan ryhmänhyökkäystä kovilla. Emme olleet näes e-kurssiemme takia harjoitelleet lainkaan sitä, emmekä taistelemista ylipäänsä sitten p-kauden. Kaiken lisäksi metsä oli märkänä edellisten päivien sateesta, ja kangas oikein kutsui syliinsä ryömimään ja syöksymään. Olosuhteet olivat siis puolellamme. Onneksi kouluttajat (ainakin melkein kaikki, tietäjät tietävät tämän poikkeuksen) tiesivät taustamme, ja suhtautuivat opettavaisesti ja huumorilla kokemattomuuteemme.

Johdin siis ryhmäni läpi kahden hyökkäysradan, ja sain jopa kehuja viimeisenä suoritetulta. Kouluttaja piti itseasiassa otteestani siihen maalliin, että sain vallan köllin (kahvilipun, en sitä lomaa :P) suorituksestani, vaikka hän ei pitänytkään meidän yleisestä suoriutumiestamme oikeastaan lainkaan. "Älkää nyt käsittäkö väärin kaiken tämän negatiivisen palautteen jälkeen, enhän minä teitä paskoina ihmisinä pidä. Paskoina sotilaina minä sen sijaan teitä pidän." Kovaa palautetta tosin pehmensi sekä meidän että edellä mainitun kouluttajan kevyt repeäminen asialle, ja tiesimmehän me, ettemme olleet aivan samalla tasolla kuin jääkärilinjan käyneet.

Illalla suoritimme kasarmilla välillä käyden yösuunnistuksen. Sain parikseni vanhan toverini V:n, joka oli Tapaninmalja veteraani ja näin siis kova suunnistaja ja juoksija. Juoksinkin sitten kipeällä jalallani perässä klenkaten koko suunnistuksen, kun V hoiti suunnistamisen ja vanhemman tst-parin hommat. Saatiin aikaiseksi ihan hyvä aikakin, vaikkei kuitenkaan aivan komppanian parasta. Minun ja jalkani vika, uskoisin...

Yöksi sitten pyöräilimme takaisin leiripaikalemme, ja pistimme teltat pystyyn pimeässä haparoiden. Yö kului joten kuten täyteen ahdetussa ryhmäteltassa nukkuen.

Seuraavana päivänä joukkoeemme suunnisti pyöräillen puolustusammuntoja tekemään. Päivän ensimmäinen veto ei mennyt minun puoleltani johtajana erityisen hyvin, sen myönnän nyt ja toivon etten koskaan unohda sitä faktaa. Yritin parhaani mukaan ryhmittää ryhmäni valmiisiin juoksuhautoihin, mutta väsynyt pääni ei oikein onnistunut tehtävässään. Onneksi ryhmä oli hengessä mukana ja auttoi, ja veti sen ammunankin kunnialla läpi huolimatta minun kämmäilystäni. Itse taistelu siis meni ihan hyvin meiltä kaikilta.

Ensimmäisen puolustusvedon jälkeen kävimme pst- (panssarintorjunta, niille kenelle lyhenne ei ollut tuttu) asioita läpi, ja ammuimme kaikki KES harakit ja kaksi onnekasta ampui myös APILAksen harakit. Joukkoeen tarkoin ampuja, oppilas P, pääsi myös ampumaan kovan KESsin. Olihan se melkoinen paukku, ei ihan niin vaisu kuin olisin kaiken mollaamisen jälkeen odottanut. Omien havaintojeni perusteella sillä kaataa sen puhutun mopoautonkin, uskokaa tai älkää.

Päivän päätteeksi pääsimme jonottamaan yöpuolustusta varten. Alkupuhuttelun jälkeen jonotimme kolme tuntia pimäessä, kylmässä ja märässä metsässä. Siitä ja leirin viimeisestä päivästä, sekä mitä sen jälkeen on seurannut, ensi kerralla. Nyt kiirehdin matkaan, että ehdin illaksi kasarmille.

6. luku: TJ 250

On yli 50 päivää siitä kun kirjoitin viimeksi... Kerrattuani viime kirjoitelmiani, huomasin että kirjoitin viimeksi jääkärinä. Kuluneena 50 päivänä olen saanut siis kaksi ylennystä- olen nyt oppilas korpraali. Välissä on ollut myös kaksi leiriä, lääkintämies- ja taistelupelastajakurssit sekä paljon, paljon muuta. Taidanpa joutua jakaa näiden 50 päivän muistelmat kahteen osaan, sillä yhdessä illassa en luultavasti niiden läpi halkomisesta selviä. Mutta aloitetaas nyt aiheesta, tai muuten en tänä iltana saa mitään sisällöllistä "paperille".

Aloittakaamme siitä, mihin viimeksi jäätiin. Heti pikamarssin jälkeisellä viikolla alkoi oppilaskautemme ja AUK I. Koska erikoistuin lääkintään, vietin ensimmäiset neljä (vai oliko se viisi...) viikkoa huoltokomppaniassa lääkintämiesten erikoiskoulutuksessa.

Koulutus oli oppitunteja ja rasteja, eikä sisältänyt juuri minkäänlaista sykkimistä tai urheilua. Samalla kun jääkärilinja ryynäsi (lue: tetsasi, taisteli, ryömi metsässä) kolme viikkoa putkeen, minä kannoin romaania ( Terry Pratchettiä, luin niitä varmaan lähemmäs 10) reisitaskussani jotten olisi tylsistynyt pitkillä tauoilla, joita oppituntien ja rastien välillä oli. Meillä oli jopa yli tunnin mittainen ruokatauko!

Sinänsä oli mukava kerrata edellisien opiskeluvuosien asioita oppitunneilla, ja tulihan niillä välillä jotain uuttakin sotilaslääketieteen muodossa, mutta pääasiassa tylsistyin muiden ensihoitajien muassa pitkinä, löysinä päivinä huoltokomppaniassa ja Hornin hallilla. Kaikki huipentui lääkintämiesleirillä, jolla jouduimme kokemaan kalsarikipinän ja ehp-telttavartion (lue: nuotiolla istumisen) kauhut. Kurssin päätteksi suoritimme vielä lääkintämiesten käytännön kokeen, jonka aikana mm. jonotimme yli 2 tuntia eräällä tupakka kopilla rastille pääsyä. Kaiken kaikkiaan kurssi tarjosi tilaisuuden kerrata vanhaa, tutustua uusiin ihmisiin ja kuunnella ylil. N:n hauskoja juttuja ja laadukasta huulen heittoa.

Meno muuttui radikaalisti AUK I toiseksi viimeisellä viikolla. Siirryimme ksh. L:n taistelupelastajakurssille, ja pääsimme viimein tekemään sitä, minkätakia tänne olimme tulleetkin. Viikon ajan kuuntelimme mielenkiintoisia oppitunteja, harjoittelimme mm. kiristyssiteiden käyttöä ja evakuoimme. Ja evakuoimme, ja evakuoimme. Sääli kyllä, tuo kaikki todella kesti vain viikon, ja uudemman kerran pääsen nauttimaan opettajani opettajan (tietäjät tietää) opeista vasta keväällä kv-kaudella.

Taistelupelastajakurssin jälkeen alkoi leiriviikko. Pääsimme C-joukkoeen kanssa leireilemään ihan jääkärityyliin, vaikka joukkoeesta 90 % ei ollut lainkaan perillä jääkärilinjan asioista, johtuen 4 viikkoa kestäneestä erikoiskoulutuksestamme. Olimme tväl-,muonitus- ja lääkintämiehiä, ja aivan pihalla mm. ryhmänhyökkäyksestä ja puolustuksesta. Leirin koettelemuksista ja kommeluksista kuitenkin ensikerralla, koska sotilaskoti menee pian kiinni, ja minun on mentävä jatkamaan kinkkusunnuntaitani takaisin yksikköön. Nappitaulun kautta, mars!

5. luku: TJ 306

Taas on aikaa viime kirjoittelusta sen verran vierähtänyt, että oli pakko raahautua taas sotkuun internet yhteyden äärelle. Viime kerjoittelu kerrasta taitaakin olla lähes kolme viikkoa...

Viimeksi kun kirjoitin, olin vielä alokas. Tässä kun nyt näppäilen, olen valan vannonut jääkäri, ja huomenna meidät aliupseerikurssilaiset ylennetään (tai alennetaan) vähemmän hienolta kuulostaviksi oppilaiksi. Eli sitten viime kirjoitus kerran on ehtinyt tapahtua paljon.

Kronologisesti ensimmäisenä ehkä kaikista mainittavista tapahtumista tulee vala ja valaviikko. Valaa edeltävä viikko oli meidän yksiköllämme yhtä löysäilyä, päättymättömiä palvelustaukoja ja sulkeisia. Itse vala taas oli kaikkea muuta kuin löysää touhua, ja eritoten minulle sattui vähän kaikkea. Valan kenraaliharjoituksissa aseotteita tehdessäni repesi toinen nahkahanskoistani aseenhihnan solkeen, ja jouduin itse valaan lainaamaan erään mukavan alikersantin sormikkaita (edelleen pisteet hänelle). Sitten juuri ennen valaa minua pisti ampiainen kaulaan, ja siinä sitten marssin paraatikentälle kaula ja huuli turtana. Onneksi turvotus ja kipu lakkasivat valassa seisoessa. Sää oli aluksi otollisen harmaa, mutta juuri vannottuamme veteraanin esilukiessa valaamme, alkoi aurinko porottaa kuin viimeistä päivää. Kaikkien silmät vuosivat ja naamat vääntyilivät kirkkaasssa polteessa, ja arvasihan sen, että juuri silloin se vala dvd:n kuvaaja osui kohdallemme. Toivottavasti tapauksesta saadut otokset eivät päätyneet itse julkaisuun, niiden edustavuus kun oli ihan omaa luokkaansa...

Valaloma sujui VMT:koon kyytisähläyksiä lukuunottamatta mukavissa merkeissä, ja palvelukseen oli jopa kumman kotoisaa palata. Jollain oudolla tavalla tästä paikasta on tulossa minulle koti. Tarkat rutiinit, hövelit tupakaverit ja yhteinen vapaa-ajan vietto tekevät tästä paikasta ainakin omalla kohdallani mieluisan ja mukavan paikan elää. Eikä se valmiiksi laitettu ruoka ja muiden hoitamat pyykit ja tiskitkään haittaa lainkaan.

Valan jälkeinenkin viikko kului enimmäkseen löysäilemällä, lukuunottamatta liikuntapäivää, jossa komppaniamme näytti vähän muille yksiköille sykkimisen mallia. Loppu viikon p-kauden palkintojen jako kruunasi mukavan viikon, meidän yksikkömme kerätessä kaikki tarjolla olleet palkinnot. Tienasimme maineen ja kunnian ohessa sievoisen kasan kuntsareitakin (tosin tornareiden mukaan meidän yksikössämme niitä ei paljon käytetä...).

Perjantaina sitten muutimme ja aloitimme AUK ykkösen. Haikeissa tunnelmissa jätimme vanhat tupamme, kaipaan itseasiassa vanhan tuvan meininkiä edelleen. Uusiin tupiin ja AUK:in oppilasjohtamiseen olemmekin sitten totutelleet tämän viikonlopun. Tupa on ihan mukava, ja uskon että ryhmähenki paranee ajan myötä muistuttamaan vanhan tuvan vastaavaa. Oppilasjohtamisesta taas en sano paljoa, sillä se ei ole sujunut aivan niin mainioisti kuin olisin olettanut. Eiköhän siihenkin tule tosin muutos ajan myötä, kun ihmiset oivaltavat kultaisen keskitien johtamisessa.

Eilen suoritimme AUK:in 12 kilometrin pikamarssin. Marssi tuli kaikille yllätyksenä, eikä siihen oltu ehditty valmistautua käytännössä lainkaan. Silti lähdimme koko komppanian voimin yrittämään mahdollisimman nopeaa aikaa taisteluvarustuksessa. Itse pelkäsin saavani huonon tuloksen tai jopa hylätyn, sillä jalkani olivat edellisiltäkin marsseilta jo kipeät (niinkuin oikeastaan kaikilla muillakin). Matka sujuikin oksennusta pidätellessä ja henkeä haukkoen, ja loppu suoralla olin lähes varma että kaatuisin jos pysähtyisin lepäämään. Onneksi onnistuin pitämään melko tasaisen lönkyttelytahdin loppuun saakka, ja ylsinkin parempaan tulokseen kuin olisin koskaan uskonut: sain asteikolla 1-5 täydet viisi pistettä. Tarkkaa aikaa en vielä tiedä, mutta viisi pistettä sai päästyään maaliin alle 86 minuutissa. Iltapäivän ammunat taas eivät menneet aivan yhtä nappiin, mutta tyydyttävästi nekin.

Itse ilta sujui lepäillessä ja palautuessa. Kävimme kavereiden kanssa sotkussa, saunassa ja muken iltapalalla. Näin saunareissullani yksiköstämme heitinkomppanian AUK:kiin siirtyneitä kavereita, ja vaihdoinkin heidän kanssaan kuulumisia ja kokemuksia. Onneksi mokomia pääsee näkemään taas viimeistään lomabussissa, varsinkin entisiä tupalaisia meinaa lähes epämiehekkäästi tulla ikävä.

Sotku sulkeutuu nyt, ja minun on lähdettävä takaisin yksikköön. Ensi kertaan, siis!

4. luku: TJ 326

Jälleen koneen äärellä, tällä kertaa VMTK:n tiloissa. Käyn täällä nyt ensimmäistä kertaa, mutta paikka vaikuttaa niin rennolta, että täällä voisi käydä useamminkin.

Mutta sitten aiheeseen. Viime viikko kului leirillä, tai oikeastaan kahdella yhdistetyllä harjoituksella, kuten leirejä nykyään kutsutaan. Ensimmäinen oli komppanian oma taisteluleiri, ja toinen taas koko pataljoonan yhteinen ampumaleiri. Matkaan lähdettiin pyörämarssin merkeissä heti lomien jälkeisenä maanantaina, ja leiriä alettiin pystyttää samana iltana. Teltta hilattiin pystyyn ja taas kasaan useamman kertaa vihollisen tykkitulen säestämänä. Äänenkäyttömme oli kuleemma turhan voimakasta, joten saimme aina välillä syöksyä turpeen suojiin "Suojaan!!!" huutojen säestäminä.

Ensimmäiset päivät ja yöt menivät leirielämään totuttelussa. Partiossa olen kyllä tottunut eräilyyn, mutta vähillä unilla ja vähällä sapuskalla en ole tottunut toimimaan. Pakkaa sekoitti vielä vapaa-ajan (jota olisi voinut käyttää vaikka vessassa käyntiin ja vaatteiden vaihtoon) täydellinen puute sekä yölliset hälytykset. Päivät kuluivat pitkillä rastikoulutus rupeamilla, joissa opettelimme ja kertasimme kaikkea kertasingon käsittelystä syöksymiseen ja käsikranaatin heittoon. Perusjuttujen lisäksi harjoittelimme tulevia taistelupariammuntoja varten. Viimeisenä tstleiri päivänä pääsimme räiskimään sekä puolustus- että hyökkäysammunnat läpi paukkupatruunoilla, ja harjoittelimme toimintaa ja kommunikointia taistelupariemme kanssa.

Taisteluleiriltä siirryimme suoraan pyörillä ampumaleirille. Siellä tunnelma oli paljon rennompi, kun yöt eivät kuluneet hälytyksissä ja iltaisinkin osui tukikohtapalvelua ja näin ollen jonkin verran vapaa-aikaa. Päivisin hioimme puolustus- ja hyökkäystaitojamme entisestään lähes kyllästymiseen asti. Yön ainoat vastuut olivat enää lähivartiot, mutta nekin olivat joinain öinä todella sykettä nostattavia, kun jouduin pysäyttämään, kiinniottamaan ja ampumaan parhaana yönä viisi kokelasta ja alikersanttia. Onnistumiset vartiossa kompensoivat mukavasti tultuani eräänä yönä puukotetuksi vartionvaihdossa ja räjähdettyäni toisena kokelaan heittämään kranaattiin. Sotkuautokin viihdytti meitä eräänä iltana, ja ensimmäinen kahvi pitkään aikaan nostatti mielialaa melkoisesti.

Ammuimme leirillä myös harjoituskertasingoilla liikkuvaan maaliin. Pääsin siinä kokeilemaan ensimmäistä kertaa aktiivikuulosuojaimia, ja täytyy todeta, että vängät olivat! Puhe kuului läpi ongelmitta, mutta laukaukset ja muut yht'äkkiset kovat äänet sammuivat hiljaisiksi. Itse KES harjoituskin meni hyvin, tuhosin molemmat vaunut miehistöineen yhtä miestä lukuunottamatta- viimeinen laukaukseni kun meni täpärästi jantterista ohi. Se ei silti harmittanut, pää asiaksi jäi, että hauskaa oli.

Sama kaava toistui leirin viimeisenä päivänä kovilla ammuttavissa tstparin hyökkäys- ja puolustusammunnoissa. En ole eläessäni ehkä kokenut juuri mitään niin hauskaa housut jalassa kuin puolustusammunnat. Linnoitetuista asemista oli jotenkin hohdokasta räiskiä aukiolle ponnahtelevia maalitauluja samalla kun karjui ohjeita taisteluparille. Pieniä pikku vikoja lukuunottamatta onnistuimme taisteluparini T:n kanssa erinomaisesti.

Hyökkäysammunnoisa sen sijaan alkoi koko päivän riehuminen jo vähän väsyttää. Selvittyämme oheiskoulutuksesta jouduimme jonottamaan ainakin tunnin ensimmäisiin ammuntoihin, ja nukahdinkin istumaan erään männyn alle. Olimme T:n kanssa viimeisiä suorittajia koko komppaniasta, ja se näkyi meitä edeltävissä pareissa ja heidän etenemisnopeudessaan. Me kuitenkin päätimme pistää kaikkemme likoon, ja perkelettä huutaen rymysimme ensimmäisen ammunnan läpi. Saimme kehuja päivän parhaasta yrityksestä, tekemisen meininki kuleemma näkyi. Toine rasti sitten menikin väsyneemmin mutta läpi sekin. Päivän lopuksi juoksimme meitä odottavaan muotoon ja lähdimme pyöräilemään kohti kotia- kasarmia ja omaa tupaa.

Perillä huolsimme pikaisesti varusteemme ja valmistauduimme iltavahvuuslaskentaan. Koska kuulun Foxtrot joukkoeeseen (siihen viimeiseen) olimme n. kuusi tuntia myöhemmin kasarmilla kuin Alfa joukkoeen miehet. Meille ei siis jäänyt kaikille aikaa edes käydä vessassa- saatika pesemässä naamoja ja ajamassa partoja- ennen iltavahvaria. Siellä sitten seisoimme suoraan sanottuna paskaisina muiden rötvättyä koko päivän kassulla. Onneksi kuitenkin ehdimme suihkuun laskennan jälkeen, ja puhtaana ja hiekkaisen tukan leikanneena olikin suorastaan jumalaista päästä omaan punkkaan nukkumaan.

Sunnuntaina meillä oli heti edessä palauttava jalkamarssi, jota johti meille luutnantti K. Marssin alku oli pitkän leirin päätteeksi (ja toimisto AU:n suunnistettua meidät pari kertaa harhaan) ehkä hieman masentunut, mutta saatuamme brunssin vatsoihimme jaksoimme kaikki koko loppu marssin moitteettomasti. Sää suosi ja kävely tahti oli melko rento, joskin kuljimme nyt maastossa, emme teillä. Kymmenen kilometrin jälkeen otimme vielä loppuun kolmen kilometrin pikamarssin takaisin kasarmille. Alku oli täysvarustuksessa melko rasittava, mutta lopussa iski se juoksemisesta tuttu endorfiinii/adrenaliini piikki päälle, ja tuntui että juoksemista olisi voinut jatkaa loppumattomiin. Veryttelyn jälkeen huolsimme leirivarusteet uudelleen, ja saimme jälkeen päin jopa kehuja luutnantti K:lta, mikä on lähes ennen kuulumatonta! Ilta kuluikin sitten rennommissa merkeissä kuntotalolla saunoessa ja sotkussa istuessa.

Nyt jatkan kohti mukea ja iltapalaa, josta aion singahtaa vielä nopeasti sotkuun ja munkkia ostamaan. Kohti uusia haasteita ja kokemuksia, Sierra Whiskey kiittää ja kuittaa!

3. luku: TJ 334

Pääsinpä vihdoin pitkästä aikaa koneen äärelle ja kirjoitushommiin. Kaikenlaista on ehtinyt tapahtua sitten viime luvun. On ollut sulkeisia, ammuntoja, taistelukoulutusta, liikunta- ja urheilukoulutusta ja paljon muuta. Kokelaat ovat saapuneet yksikköön pitämään jöötä, ja vuosilomalla olleet skapparit ovat palanneet töidensä ääreen.

Mistähän tässä kertoisi tarkemmin... Aikaa ei taaskaan ole paljoa, istun Helsingissä Stockmannin Roberts Coffeen asiakaskoneella, ja täälläkin netin käyttö on rajattu 15 minuuttiin per asiakas. Onneksi tunkua ei ole, ja saatan saada mahdollisuuden kirjoitella hieman pitempään (edit: palasin tänne vielä myöhemmin iltapäivällä, ja mukava myyjätär tarjosi ilmaisen netin ja virvokkeita kuumuudessa kuivuneelle varusmiehelle. Pointsit siitä tälle paikalle).

Kerrompa vaikka kokelaistamme. Verrattuna alikkeihin, jotka jo tottuneella otteella mollaavat meitä ja pitävät meidät kurissa ja nuhteessa, kokelaiden rento johtamisote tuli yllätyksenä. Ainakin meidän joukkoeen kokelas N. antaa rakentavaa, alleviivaan, rakentavaa palautetta. Sen lisäksi joukkoeemme saa ajoittain jopa kehuja. Kehuja?! Meitä on tähän mennessä haukuttu aina, kun emme ole suoriutuneet jostakin yli odotusten. Ehkä tuo kummallinen tapa johtaa on suunniteltua, tai sitten RUKin käyneet kokelaamme ovat vain kyllästyneet järjestelmän ainaiseen kireyteen.

Me ammuttiin viime viikolla ATT:n (ampumataitotestin) harjoitukset. Kääntyviin tauluihin ammuttaessa en ole menestynyt erityisen mainittavasti aikaisemmin, mutta tällä kertaa osuin 11/12 laukauksesta, ja tienasin kuntsarin! Uusimme myös toisen kääntyvientaulujen ammunnan, rk seiskan. Sain siitäkin kiitettävän pistein 17/18. En tiedä, mitä tein toisin sinä päivänä, mutta sen päiväiset ammunnat menivät kummallisen hyvin, huomattavasti tavallista paremmin. Houkan tuuria, ehkä. Toivotaan että sitä riittää myös ensi viikolla ammuttavaan varsinaiseen ATT:hen asti.

Tiistaina meillä oli komppanian toinen (ja minun ensimmäinen johtuen ammunta uusinnoista) harjoitusmarssi. Matka oli melko lyhyt, vain rapiat kymmenen kilometriä, mutta täydessä taisteluvarustuksessa ja yli kahdenkymmenen asteen helteessä sekin matka tuntui pitkältä. Matkan varrella saimme suoraa palautetta taistelijoiden välisistä turvaväleistä joukkoeen johtajaltamme luutnatti K:lta. Mies ajeli pieniä hiekkateitä perässämme maasturilla ja huuteli tuimana ikkunasta ohjeita meille.

Kun sitten yhden alokkaan kenttäpullon  korkki katosi, siitä vasta mies riemastuikin. Jos space mariinien bolt pistolien noutoreissut (tietäjät tietää) kummastuttavat ja huvittavat, niin kuvitelkaapa joukkoeellinen (meidän tapauksessamme 33 miestä) suomalaisia valiosotilaita etsimässä kadonnutta pullonkorkkia! Puolituntia me ryynättiin taukopaikan metsänpohjaa, kunnes luovutimme ja palasimme kasarmille. Sieltä, edellä mainitun alokkaan kaapista, se korkki sitten löytyikin...

Komppania lähtee maanantaina viikon mittaiselle leirille. Oikeastaan se on kaksi harjoitusta peräjälkeen, käsittääkseni komppanian oma morttileiri ja pataljoonan yhteinen yhdistettynä. Vaikka olenkin ollut partiolainen ja eränkävijä koko pienen ikäni, lähtö jännittää minua hieman, sillä ruoan ja unen saanti ei ole taattua intin metsäkeikoilla. Partiossa ja omilla reissuillani olen yleensä levännyt ja syönyt ainakin melkein riittävästi, joten nyt työnnetään sitten rajoja uusiin ulottuvuuksiin.

Elämään intin vihreissä on jo tottunut. On hassua huomata, että kun aikataulut pettävät ja tunnelma kiristyy, on tyydyttävää löytää itsensä muodossa marssimasta kohti mukea. Jotenkin kai tieto siitä, että vaikka koko päivä ennen ruokailua olisi mennyt sekaisin, niin seuraavat 5 minuuttia saa viettää lämpimän ruoan äärellä. Ehkä se luo turvallisuuden tunnetta, rutiinit, aikataulut ja muut sellaiset. Jotenkin jollain kummalla tavalla kuitenkin viihdyn kasarmilla. Faktahan on, että olen asunut armeijassa kauemmin kuin uudessa kämpässäni!

Nyt kiirehdän kohti bussia ja lähtöä takaisin kotiin- tai siis yksikköön- koska kahvila sulkee kohta. Taakse poistun!

2. luku: TJ 350

Jälleen on aika rientänyt ja sotkuun päästy. Huhut kertovat että tämä armopala johtuisi joko siitä, että komppaniassa on päällikön poika joka marmatti isälleen, tai sitten jonkun äiti soitti päällikölle joka määräsi meidät sotkuun. Oikeastihan olisimme päässeet tänne vasta ensi viikolla.

Kuluneena viikkona on ammuttu rynkyllä, heitetty harjoitusnaatteja ja sykitty luutnantin sulkeisissa. Sairastuin kaksi päivää sitten inttiflunssaan, jota sairastaa par'aikaa noin 80% koko komppaniasta. Kaikki köhivät ja niiskuttelevat yhtenään, ja osa on jo etsiytynyt veksiinkin asti.

Viime käynnillä sotkusta tarttui mukaan karkin lisäksi pari ilmaista kirjaa (jotka kirjasto oli heittänyt pois) joita olen jonkin verran hitaalla tahdilla lukenut. Mahtava Morris ja sivistyneet siimahännät, jonka aikoinaan kirjoitti Terry Pratchett, on tullut luettua penskanakin kerran, mutta sillloin en tajunut vielä kirjailijavelhon hauskoja sanankäänteitä ja vitsejä. Romsku onkin ollut mukava pako välillä väsyttävästäkin kasarmitodellisuudesta.

Meillä on melkein joka ilta palveleustaukoa, eli aikaa jolloin ei ole suoranaisesti palvelusta (aka ohjelmaa), mutta ei myöskään oikeasti vapaata. Touhu on vähän outoa, kun miehet vain istuvat tuvassa lukien ja jutellen, mutta eivät kuitenkaan saa käydä lenkillä tai sotkussa. Puhelinta ja tietokoneita (ketkä sellaiset tullessaan toivat, omani tuon lomilta mukaan) saa onneksi palvelustauoilla käyttää, muuten tuvan tylsyyteen sekä hien ja pierun hajuun saattaisi jopa kuolla.

Aamukasa ( http://bloodpressure.fi/aamukasa/II-12-362 ) vaikuttaa lähes ylitse pääsemättömältä, mutta toisaalta kunnon militäärisekopää jopa viihtyy ajoittain tässä laitoksessa. Hajoamaan en ole vielä alkanut, mutta lomille, jotka ovat edessä ensi viikolla, kaipaan jo kovasti. Koska asun niin perhanan kaukana täältä, pääsen kotiin lentäen, ja olen kotona jo perjantai iltana! Vähän aikaa sitten luulin kulkevani junalla, ja se olisi tarkoittanut, että olisin perillä vasta lauantai aamuna.

Nyt kiireellä päivystäjänpöydän kautta tupaan, ettei tule esapekkaa, perillä pitäisi olla kahdeksalta. Taakse poistun!

1. luku: TJ 357

Ei helevetti, täytyy toteaman. Kiirettä pitää, ja siksi tämänkertainen blogikirjoitus jääkin lyhyeksi ja ytimekkääksi.

Ensimmäiset päivät ovat kuluneet nopeasti ja ruutiineja opetellessa. Oli mukava huomata, että tuvassa ja komppaniassa noin yleensä on aika samanhenkistä sakkia, ja juttu meidän kesken luistaakin jo sulavasti. Muutamaa keulivaa yksilöä lukuunottamatta aika hiljaisen varmasti ja käskyt toteuttaen on meidän yksikkö mennyt, ja itse olen ainakin osani hoitanu parhaani mukaan. Kertaakaan eivät vielä ole alikit tai muut kouluttajat mulle joutuneet pukeutumisesta tai käyttäytymisestä huomauttamaan, ja uskokaa tai älkää, osaan ylipäänsä olla palveluksessa hiljaa ja asiallisesti.


Nyt ekalla viikolla ollaan lähinnä haettu varusteita, opeteltu kaiken perusteita ja käyttäytymistä sekä parina iltapäivänä laiskoteltu tuvissa. Kovin yllättäen me ei olla opeteltu juurikaan siivoamista ja esim. punka/ pinkan tekoa, ainakaan kovalla tahdilla tai prioriteetteina.

Seuraavat kolme viikkoa on kiinni, ja en edes muista koska ensimmäiset iltavapaat ovat. Toisin sanoen kaikki elektroniikan käyttö on kielletty, paitsi nyt omaisten päivän sotkussa (jonne olen siis ensimmäistä kertaa etsiytynyt). Tässä siis syy miksen ole mm. eräälle Sodankylän jääkärille ilmoittautunut puhelimitse.

Meidän tupa on mukava, ja ehkä joukkoeen paras. Meillä ei ole päsmäröiviä tai yli-innokkaita, eikä pöljiä tai huumorintajuttomia alokkaita, toisin kuin kaikilla muilla tuvilla. Tällä hetkellä joukkoeemme, F-joukkoe, on komppanian parhaaksi arvioitu.

Nyt lopetan, koska pitää kiirehtiä soittamaan eräälle neitokaiselle, joka toivottavasti odottaa soittoani. Seuraavan kerran koneen ja blogin äärelle pääsen valitettavasti vasta parin viikon päästä. Nyt mustat nahkavarsikengät jalkaan ja kenttälakki päähän ja menoksi.

Prologi, osa 3: 10 päivää palvelukseen

Hjaa, nyt alkaa jo pikku hiljaa kuumotella lähtö. Ehkä asiaan vaikuttaa se, että lasken väheneviä lomapäiviäni päivittäin, ehkä se että alan vasta vähitellen tajuamaan, kuinka nopeasti lähtö onkaan edessä.

Sain tänään uuden kämppäni avaimet ja solmin sähkösopimuksen, ja huomenna olisi muuttourakka edessä. Sähköt harmiksi saan vasta maanantaina, sillä niiden asennuttaminen olisi maksanut satasen nyt viikonloppuna. Päätinkin sitten järjestää tuparit vasta ensi viikon puolella.

Ensi viikolla on viimeiset karatereenit ennen inttiä. Luin kuitenkin Aamukamman Säkylä 12/II langasta, että sinne olisi tulossa paljon muitakin kamppailulajien harrastajia. Valitettavasti vaikutti myöskin siltä, että suurin osa näistä taistelijoista harrastaisi jotain enemmän tai vähemmän ottelemiseen painottuvaa. Valitettavaa tämä on siksi, että meidän tyylisuunnassamme ottelutekniikkaa ei opetella kovin paljon alemmilla vyöasteilla, enkä siis itse omaa ottelemisesta juurikaan kokemusta. Toivattavasti tämä nyt korjaantuu intissä, kun iltaisin ilmeisesti olisi mahdollista reenata näiden vapaaottelijoiden opastuksella/kanssa. Täytyy myös toivoa, että ehdin harjoittelemaan tekniikoita myös yksin tai kaksin jonkun toisen karatekan kanssa, niin eivät pääse kovin unohtumaan tulevan vuoden aikana...

Ennen lähtöä pitäisi jaksaa vielä palauttaa ihmisiltä lainaamiani ja kämpilleni unohtuneita tavaroita. Leffoja ja pelejä on iso kasa, jonka lisäksi löytyy mm. pleikkari kakkonen. Tukkakin on vielä leikkauttamatta, ja vähintään kymmenen muuta asiaa hoitamatta.

Enää siis 10 aamua ennen palvelukseenastumista. Se on alle kaksi viikkoa... ja joudun vielä lähtemään sunnuntai iltana että ehdin seuraavaks aamuksi Kokemäen asemalle ja bussin kyytiin. Saapa nähdä mitä junassa nukkumisesta tulee, en oikein koskaan ole tottunut siihen... Paikat siinä vähintään aina menevät jumiin. Mutta moinen on onneksi huolenaiheena vasta kymmenen päivän kuluttua, nyt jatkan lomasta nauttimista ja omassa sängyssä lököttelystä.

Prologi, osa 2: 20 päivää palvelukseen

Noniin, kun nyt on päästy yli tuosta edellisen julkaisun paatoksesta, jota joku saattaisi jopa haukkua raskasmieliseksi, niin siirrytäänpä kevyempään otteeseen. Vaikka en aiokaan kirjoittaa ihan niin hövelisti kuin Soinin Timppa plokiaan (implikoikaa että olen edes lukenut sitä), aion silti ottaa huomattavasti prologissa nähtyä kevyemmän tyylin käyttöön jatkossa. Eihän elämä inttiin pääty. Välttämättä.

Kirjoitusvihreistä, munasaannoksista ja äidinkieltämme myötäilemättömästä tekstistä saa valittaa, mutta tyylini muuttumisesta kommenttien myötä voitte unohtaa. Kirjoitan tätä blogia pitkälti omaksi huvikseni, ja tyyli tulee siis olemaan sen mukaista. Ulkoasusta sen verran, että se tulee muuttumaan kunhan saan napattua intissä jonkun kansikuvaksi sopivan fotograafin.Mutta asjaan nyt, ennen kuin eksyn kunnolla sivupoluille.

Sain viimein hankittua itselleni kämpän lomia varten. Muutan kuun lopussa, ja pistin jo Kelan ja sossun paperit vetämään (kyllä, minusta tulee yhteiskunnan loinen, mutta vain vuodeksi). Sain postistassa loputkin armeijan paperit, muun muassa alokastiedotteen. Pian pitäisi hankkiutua tukasta eroon, ja ajattelin ennen siiliksi leikkaamista kokeilla ainakin parin päivän ajan irokeesia. Sellaisen lyhyen hävittäjälentäjä mallisen aion leikkauttaa, kunhan vain jaksan ottaa mokoman asiaksi.

Nyt loman alettua olen reenannut entistä vähemmän. Viikottaiset reenit vähenivät viidestä kahteen, ja salilla en ole käynyt pitkään aikaan. Alankin jo pelätä kuntoni puolesta, ja olenkin pohtinut, saankohan enää palveluksen alussa rikottua coopperin testissä kolmen tuhannen metrin rajaa. Ja mitenkähä tulee olemaa punnerrusten ja vatsalihasten laita? Tämäkin hätäily ratkeasi simppelisti lisäämällä harjoituksia, mutta arvatkaahan vain jaksanko rehkiä hirveästi lomalla...

Palvelukseen astumiseeni on aikaa enää 20 hassua päivää. Eilen tajusin, että se ei oikeasti ole kauhean paljon, alle kolme viikkoa. Toisaalta päättyypä vihdoin tämä odottaminen ja kevyt jännittäminen, ja päästään asiaan ja hoitamaan tämä alta.

Prologi, osa 1: 50 aamua palvelukseen

Kuten otsikko yllä tilittää, on palvelukseen astumiseeni jäljellä enää 50 aamua. Enää 50 aamua aikaa herätä koska haluan (minulla on paljon vapaata koulusta), syödä koska haluan ja mitä haluan ja ylipäänsä tehdä mitä haluan. 50 aamua pukeutua kuinka haluan, pitää tukkaani kuinka haluan ja käyttäytyä kuinka haluan.

Toisaalta taas enää 50 aamua, kunnes viimein aloitan koulutukseni Kansainvälisissä valmiusjoukoissa Porin prikaatissa. 50 aamua kunnes aloitan polkuni kohti mahdollista ammattia rauhanturvaajana. Joku saattaisi tietysti laskea polkuni alkaneen jo kolme vuotta sitten, kun sain ensimmäisen kerran ajatuksen sotilasurasta päähäni. Tai siitä hetkestä, kun täytin hakulomakkeita, tai siitä hetkestä, kun astuin bussista Porin prikaatin parkkipaikalle aloittamaan pääsykokeet. Tai siitä hetkestä, kun vastasin puhelimeen ja sain kuulla olevani  valittu valmiusjoukkojen koulutukseen heinäkuussa 2012.

Tavallaan siis sekä odotan että en odota edessä olevaa astumistani armeijan harmaisiin. Tai oliivinvihreään, pitäisi kai asia ilmaista tätä nykyä, kun sarkavaatteista ja harmaista vormuista ylipäänsä on luovuttu lähes kokonaan (sääli kyllä). Ennen inttiä pitäisi vielä ehtiä etsiä asunto, muuttaa omat sekä vanhempien tavarat ja nautti lyhyeksi jäävästä kesälomastakin. Pitäisi ehtiä hyvästellä kaverit, leikkauttaa tukka ja hankkia muutamia tykötarpeita inttiä varten (näistä lisää myöhemmin). En meinaa saada edes sisäistettyä, kuinka lähellä tuleva rupeama Valtion hajottamossa onkaan. Onneksi tosin on vielä 50 aamua aikaa tehdä sekin.