Taas on viikko vierähtänyt kun jaksoin blogini avata, mutta tarina jatkuu siitä mihin viimeksi jäätiin...
Oli siis AUK I viimeinen leiri, meille taistelupelastajille toinen. C-joukkoeemme oli jaettu kolmeen ryhmään, ja minä osuin sen ryhmänjohtajaksi. Oli kevyet paineet porukan kasassa pitämisestä ja johtamisesta jo lomilla palatessa, ja sykkeeni tiheni entisestään kun päästiin metsään. Onneksi meidän ryhmään oli osunut hyvää sakkia, ja meillä oli hyvä yhteishenki nähden siihen, että oltiin ainakin kolmelta eri e-kurssilta.
Leirin ensimmäisenä päivänä joukkoeemme pyöräili hyökkäysampumaradalle, ja aloitti käytännössä kylmiltään ampumaan ryhmänhyökkäystä kovilla. Emme olleet näes e-kurssiemme takia harjoitelleet lainkaan sitä, emmekä taistelemista ylipäänsä sitten p-kauden. Kaiken lisäksi metsä oli märkänä edellisten päivien sateesta, ja kangas oikein kutsui syliinsä ryömimään ja syöksymään. Olosuhteet olivat siis puolellamme. Onneksi kouluttajat (ainakin melkein kaikki, tietäjät tietävät tämän poikkeuksen) tiesivät taustamme, ja suhtautuivat opettavaisesti ja huumorilla kokemattomuuteemme.
Johdin siis ryhmäni läpi kahden hyökkäysradan, ja sain jopa kehuja viimeisenä suoritetulta. Kouluttaja piti itseasiassa otteestani siihen maalliin, että sain vallan köllin (kahvilipun, en sitä lomaa :P) suorituksestani, vaikka hän ei pitänytkään meidän yleisestä suoriutumiestamme oikeastaan lainkaan. "Älkää nyt käsittäkö väärin kaiken tämän negatiivisen palautteen jälkeen, enhän minä teitä paskoina ihmisinä pidä. Paskoina sotilaina minä sen sijaan teitä pidän." Kovaa palautetta tosin pehmensi sekä meidän että edellä mainitun kouluttajan kevyt repeäminen asialle, ja tiesimmehän me, ettemme olleet aivan samalla tasolla kuin jääkärilinjan käyneet.
Illalla suoritimme kasarmilla välillä käyden yösuunnistuksen. Sain parikseni vanhan toverini V:n, joka oli Tapaninmalja veteraani ja näin siis kova suunnistaja ja juoksija. Juoksinkin sitten kipeällä jalallani perässä klenkaten koko suunnistuksen, kun V hoiti suunnistamisen ja vanhemman tst-parin hommat. Saatiin aikaiseksi ihan hyvä aikakin, vaikkei kuitenkaan aivan komppanian parasta. Minun ja jalkani vika, uskoisin...
Yöksi sitten pyöräilimme takaisin leiripaikalemme, ja pistimme teltat pystyyn pimeässä haparoiden. Yö kului joten kuten täyteen ahdetussa ryhmäteltassa nukkuen.
Seuraavana päivänä joukkoeemme suunnisti pyöräillen puolustusammuntoja tekemään. Päivän ensimmäinen veto ei mennyt minun puoleltani johtajana erityisen hyvin, sen myönnän nyt ja toivon etten koskaan unohda sitä faktaa. Yritin parhaani mukaan ryhmittää ryhmäni valmiisiin juoksuhautoihin, mutta väsynyt pääni ei oikein onnistunut tehtävässään. Onneksi ryhmä oli hengessä mukana ja auttoi, ja veti sen ammunankin kunnialla läpi huolimatta minun kämmäilystäni. Itse taistelu siis meni ihan hyvin meiltä kaikilta.
Ensimmäisen puolustusvedon jälkeen kävimme pst- (panssarintorjunta, niille kenelle lyhenne ei ollut tuttu) asioita läpi, ja ammuimme kaikki KES harakit ja kaksi onnekasta ampui myös APILAksen harakit. Joukkoeen tarkoin ampuja, oppilas P, pääsi myös ampumaan kovan KESsin. Olihan se melkoinen paukku, ei ihan niin vaisu kuin olisin kaiken mollaamisen jälkeen odottanut. Omien havaintojeni perusteella sillä kaataa sen puhutun mopoautonkin, uskokaa tai älkää.
Päivän päätteeksi pääsimme jonottamaan yöpuolustusta varten. Alkupuhuttelun jälkeen jonotimme kolme tuntia pimäessä, kylmässä ja märässä metsässä. Siitä ja leirin viimeisestä päivästä, sekä mitä sen jälkeen on seurannut, ensi kerralla. Nyt kiirehdin matkaan, että ehdin illaksi kasarmille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti